Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa. Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen, elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat: elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa. Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.
Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta", munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille. Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin, joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.
Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590 tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, — ja kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla. Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä. Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli, kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.
Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen keskustelu-aine.
Kolmas-toista Luento
Barbarien perustama yhteiskunta.
Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty, joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta ainakin hiukan vaivaloiseksi.
Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen, että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos, on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on, että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.
Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin, Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan. Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien "edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot ("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla sekaantua.
Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan, tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli seuralais-laitos eli Retkikunta. Retkikunnat saivat alkunsa Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti, etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan; urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle, saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla. Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme, ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.