2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen lähetys-toimi ulospäin.
3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.
Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon, joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.
1. Ensimäinen jakso vv. 476-630 sopisi nimittää häviön jatkoksi. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla, ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen keisarikunta — "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt ruvetaan nimittämään, — vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen, muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla Bas-Empire, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu, barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian soihtu on sammumaisillaan.
II. Toinen jakso vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.
III. Kolmas jakso vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten, Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate, jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa, joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat, vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa astuu sivistyneen maailman yhteyteen.
Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia, tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone häneltä kieltää; ottaahan Klodovik — mainitakseni yhden esimerkin — mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten kautta saaneen vahvistuksensa.
Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla. Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan. Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa. Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro, ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa, johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein 18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä. Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä. Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan kukistumiselle.
Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa; mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa, vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten "oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi, joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita; semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas, jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien, Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava. Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.
Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita. Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi, samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin. Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian. Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta. "Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" — näin kuuluu niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.