Omituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti Merovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten Frankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän seuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että olletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa joukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin myöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että tämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen trustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka nimellä "huoneenhaltia" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi Frankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen talouden "kreivi", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja kuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis beneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen kiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla ovat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi varustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä kuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän vassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien valtakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten seigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638) on Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta harjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin paljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle näytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta suvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on melkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat entiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat silloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.
Vaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on mennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan esittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin Germanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat heidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta yhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta valmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin, ja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja vahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin siihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin, jotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis puhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen tarkoituksistaan.
Neljäs-toista Luento.
Romalais-keisarikunnan uudistus.
Pyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin aian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella. Olemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista vuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä. Germanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä; täydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan, ja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen sekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen oikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa yksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan virkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee itsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi paratiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja yleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina tapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu menneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia. Olemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat olleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli aikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää. Tämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson henkinen pää-luonne länsimailla.
Mutta ennen kuin lähdemme tätä uutta ilmiötä likemmin tarkastamaan, on syytä kääntyä itäisiin maihin, missä Romalainen valtio-järjestys vielä oli pystyssä Itä-Roman eli Kreikan keisarikuntana. Tässäpä tämän järjestyksen jaloja puolia olisi sopinut odottaa nähtäviksi; — mutta todellisuus ei enää tuonut mitään hyviä puolia ilmi. Merkillistä kyllä! Itä-Roma, joka jo kerran oli alkanut uudistaa Romalaisuuden yleis-herruutta läntisilläkin mailla, temmaten Afrikan takaisin Vandaleilta ja Italian Itä-götheiltä, sairastaa jo selvästi samaa tautia kuin Länsi-Roma Vanhan aian lopussa. Että se tähän asti oli voimassa pysynyt, sill'aikaa kuin läntinen keisarikunta meni pirstoiksi, siihen voimme kenties keksiä järjellisen syyn. Ensi aluksi, näet, jolloin itäinen eli Kreikkalainen maailma erkauntui Länsi-Roman yhteydestä, näyttää joku Helleniläinen kansallis-henki jälleen elähyttäneen tuota vanhaa Makedonialaista sivistys-piiriä, joka niin kauan oli kantanut Romalaisuuden valtiollista i'estä. Monessa paikoin, olletikkin varsinaisessa Kreikanmaassa, oli sen ohessa vielä säilyneenä joku määrä kunnallista itsenäisyyttä, joka lievitti keisarillisen keski-kaikkisuuden painoa. Hellaan kaupungeissa esm. sisällinen hallitus yhä oli järjestettynä muinaisten vapaa-valtioin tapaan. Maantiet ja vesijohdot, koulut ja sairas-huoneet pidettiin voimassa kunkin kaupungin omalla kustannuksella; Kreikalla oli pait sitä vielä paikalliset juhlansa ja juhla-kilpailunsa, ja Hellaan oma nostoväki yhä vartioitsi Thermopylan vuori-ahtaita niinkuin Leonidaan aikoina. Näemme tästä, että Romalais-vallan yleis-järjestys ei ollut näillä paikoin kokonaan tukehuttanut entistä paikallis-järjestystä, ja näin oli yksityisten vapaudelle ja toimeliaisuudelle jäänyt jonkinlaista vaikutus-alaa. Mutta aivan pian Kreikan keisarikunnan hallitus Konstantinopolissa alkoi uudestaan kehittää Romalaisen virkavallan pahimpia tapoja. Sama Justiniano, joka armeijojensa voittoretkillä oli jälleen virittänyt muiston Romalaisesta maailman-herruudesta, hävitti omilta alamaisiltansa yhteiskunnallisen menestyksen sydän-juuret. Virkavalta vahvistettiin ja kaikki kunnallinen vapaus hävisi; Hellaan kaupunkien erikois-tulot korjattiin valtiokassan haltuun, maakunta-nostoväki hajotettiin, koulut ja laitokset jäivät rappeutumaan. Olletikkin keisarikunnan finansihallinto teki lopun alamaisten taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta onnesta: virat myytiin, vero-rasitukset enennettiin, rahan-arvo mielivaltaisesti halvennettiin, ja kauppa-monopolit, jotka näyttävät olleen tämän hallituksen omituista keksintöä, tukehuttivat toimeliaisuuden lähteet. Mitä me nyky-aikana katsomme nimenomaan Turkkilaiseksi hallitus-järjestelmäksi, oli jo pääperusteiltaan silloin valmiina. Kuitenkin oli Justiniano harras kirkon ystävä ja ajoi filosofit, pakanuuden viimeiset edustajat, ulos Athenasta. Mutta itse kristillinen kirkko itäisessä keisarikunnassa oli muodostunut tirannilliseksi valtio-laitokseksi, joka piti ihmisten omattunnot kahleissa, niinkuin valtio niiden jäsenet ja tavarat.[43] Tämmöisten olojen vallitessa yhteis-henki itäisessäkin keisarikunnassa pian alkoi kuoleuntua, eikä ollut enää voimaa eikä halua barbarien rynnäkköä vastustella. Jo Heraklion aikana olivat Tonavan seudut niin autioina, että tämä keisari oli hyvillään, kun sai muutamat Slavilaiset heimokunnat niihin asettumaan. Nykyiset Serbit, Bulgarit ja Bosnialaiset tällä tavoin hallituksen omalla suostumuksella ottivat avarat maakunnat haltuunsa, ja Slavilaisia siirtokuntia tunkeutui melkein huomaamatta Makedonian kautta Hellaasen ja Peloponnesoon asti.
Muutoin keisari Heraklio vielä hallituksensa alkuaikoina hyvällä onnella ajoi keisarikunnan puolustusta sekä idässä että pohjasessa. Hänen retkensä Persiaan ja pyhän ristin takaisin-valloitus tuli kuuluisaksi koko kristikunnassa ja vietettiin kirkollisena juhlana länsimaillakin. Mutta ennen kuin arvattiinkaan, ilmaantui uusi barbari-rynnäkkö, joka vastustamattomalla vauhdilla anasti koko kolmannen osan keisarikunnan alaa. Tämä kansa oli, kuten tiedämme, Arapialaiset, Muhammed'in kansalaiset, jotka nyt läksivät miekan voimalla uutta uskoansa levittämään. Tunnettu asia on, että se uskon-huimaus, jonka Muhammed oli opetuslapsiinsa vuodattanut, melkoisesti vaikutti heidän voittoihinsa. Mutta toiselta puolen ei ole unohtamista, että keisarikunnan alamaiset eivät enää millään isänmaallisella innolla keisarikuntaa kannattaneet. Syrialaiset, jotka sekä kansallisessa että kirkollisessa katsannossa olivat keisarikuntaan kyllästyneet, tervehtivät melkein ilolla valloittajain tuloa; Koptit Egyptissä ja Berbit Afrikassa tekivät tulijoille suoranaista apua, ja itse Sikeliassa, joka myöhemmin joutui Muhammedilaisten valtaan, oli väestön kannatus vihollisten puolella. Näytelmä oli monessa kohden ihan sama kuin Länsi-Roman kukistuessa pari vuosisataa aikaisemmin. Ainoastaan pääkaupungin vahva asema Bosporon rannalla näytti estävän Itä-Roman täydellistä kukistumista jo 7:nnen vuosisadan kuluessa.
Hetkeksipä muutoinkin koko Kristikunnan asema näytti kovin arveluttavalta raikkaan ja tuoreen Islam'in rinnalla; sillä Arapialaiset ennen pitkää menivät Afrikasta Gibraltar-salmen yli, valloittivat Länsi-göthien valtakunnan Espanjassa ja jatkoivat tästä voitto-kulkuansa Pyreneiden toisellekkin puolelle. Näinpä siis lännessä niinkuin idässäkin Islam ja Kristin-usko seisoivat vastatusten, ja heidän kummankin aatteellista kantaa täytyy tässä pikimmältään tarkastukseen ottaa. "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa!" — näin kuului se yksinkertainen opinkappale, johon Islam'in tunnustajat tahtoivat valloituksensa kautta käännyttää kaikki maailman kansat. Tietysti Islam tällä tavoin etupäässä asettui vastakohdaksi pakanallisille uskonnoille, jotka täyttivät koko luonnon moninaisilla jumalais-olennoilla. Myöskin Juutalaisten Jehovah'n rinnalla Allah oli maailman-hoitonsa puolesta yleisempi ja jalompi; hän ei ollut mikään nimen-omaan kansallinen jumala, vaan käsitettiin koko ihmiskunnan yhteiseksi jumalaksi. Allah oli siis yhtä yleinen jumalais-käsite kuin Kristittyinkin jumala; mutta Muhammedilaisten mielestä he itse olivat säilyttäneet tämän käsitteen puhtaampana kuin Kristityt. Kristin-usko, joka puhui "kolme-yhteisestä" jumaluudesta, ja joka pait sitä jo oli ruvennut tekemään pyhien ihmisten kunnioittamisesta varsinaista palvelusta, ei ollut, Islam'in kannalta katsoen, kuin joku peitetty monijumaluuden muoto; Kristuksen kaksinainen luonto, jumalana ja ihmisenä, oli muka Jumalan henkisyyden saastutusta. Jumala on henki; ei ole mitään Jumalan ilmestystä lihassa; — tämäpä näytti olevan selvä ja puhdas oppi tuon mutkikkaan Kristillisen theologian rinnalla. Tämä uusi aate antoi Islam'ille ensi-aluksi sekä intoa että voimaa. Historia tosin on sittemmin osoittanut, että Islamissa ei asunut sama uudistava voima inhimillisen kehityksen suhteen, kuin Kristin-uskossa. Kristillinen kultuuri, jonka perustana on jumaluuden yhtyminen itse ihmis-luontoon, on yhä nuortunut, yhä uudelleen jännittynyt. Muhammedilaisuus sitä vastoin on korkeintaan ollut välikappaleena muutamien raakojen kansain ensimäiseen hengen-viljelykseen, ja sen oppi-rakennukselta puuttui se syvempi henkisyys, joka ihmis-ajatukselle uutta yllykettä antaa; se sen vuoksi auttamattomasti on vanhentunut, sitten kun ensimäinen nuoruuden-voima oli kulutettu. Tämä on historian opetus noiden kahden uskontokunnan suhteen. Mutta siihen aikaan ei suinkaan varmalta näyttänyt, kumpika tulisi maailman herruutta perimään. Lukuun on myöskin ottaminen, että sotainen into ja uljuus oli Islam'in siveys-opin käytännöllinen puoli. Muhammed'in oppi oli kokonaan valloitukseen tähdättynä; sitä varten paratiisin hekumat luvattiin uskon-sotureille palkinnoksi, sitä varten myöskin Muhammedilaisessa valtio-rakennuksessa maallinen ja hengellinen valta samaan hallitsija-käteen yhdistettiin. Niinkuin kiusaaja Kristukselle, näyttipä Allah tarjonneen Muhammed'ille "kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian". Islamin perustaja oli tarjouksen ottanut vastaan, ja ennen kuin vuosisata oli kulunut, oli melkein kolmas osa kristitystä maailmasta joutunut Muhammedilaisten valtaan. Mutta Gallian maalla kohtasi heitä vihdoin vastarinta, joka pysäytti Islamin voitto-kulun ja pelasti läntisen kristikunnan. Se oli Frankien kansa ja valta, joka Poitiers'in kentällä v. 732 tällä tavoin kohosi läntisen maailman edustajaksi.
Olemme siis jälleen tulleet länsimaiden oloihin, joissa par'aikaa suuria muutoksia valmistuu. Frankien kuningaskunta, jonka rappeutumista viime luennossa selitin, on siihen aikaan onnellisesti läpikäynyt ankaran taudin-puhdin ja astuu nyt eheämpänä entistänsä historian näkyville. Ottakaamme sen silloista asemaa vähän silmäiltäväksi.
En ole vielä maininnut, että Frankilais-vallan kansallisuudessa aikojen kuluessa oli tapahtunut jonkunlainen muutos. Nuo Germanilaiset soturit, jotka Klodovikin aikana asettuivat Gallialaisen väestön keskuuteen, olivat olleet verrattain harva-lukuisia, ja parin vuosisadan kuluttua heidän jälkeläisensä jo näyttävät kielensä ja tapojensa puolesta täydellisesti hämmentyneen yhteen voitettujen kanssa. Etelä-puolella Loire-virtaa tuskin enää huomattiin merkkiäkään Germanilaisten entisestä herruudesta, ja Loire'sta Somme'en saakka olivat Frankit jo kadottaneet puhtaan barbarisuutensa, s.o. melkoisin määrin romalaistuneet. Mutta pitkin Rein-virran varsia oli asian laita toinen. Sekä Belgian alalla, missä Saalalaiset Frankit jo keisarikunnan aikana olivat asuneet, että koko koillis-osassa vanhaa Gallian maata, Maas-joesta itään päin, oli jo valloituksen aikana Romalainen väestö ollut melkein hävinneenä, ja vielä idempänä, Reinin toisella puolella, vallitsi tietysti puhdas Germanilaisuus itäisten Frankien, Thyringien ja Allemannien kyläkunnissa. Tällä tavoin nyt syntyi jotenkin jyrkkä kansallinen eroitus Frankilais-vallan itä-osan, Austrasian, ja länsi-osan, Neustrian, välillä. Austrasiassa retkikunta-laitos säilytti alkuperäisen tuoreutensa ja mahtava ylimyskunta seuralais-joukkoinensa lakkautti kaiken kuninkaallisen vallan; Neustriassa taas ylimyskunnan vastapainona oli lukuisa joukko halvempia vapaita, joiden keskuudessa jo Gallo-Romalainen kansallisuus oli ylinnä. Nämä erilaisuudet synnyttivät kansallista vihaa Austrasian ja Neustrian välillä; taistelua syntyi, ja Testri'n tappelussa v. 687 Austrasialaiset perustivat yliherruutensa Neustrian suhteen. Neustrialaisten kapina v. 714 päätyi uuteen tappioon. Germanilainen kansallis-aine tulvasi uudestaan Gallian yli, uudistaen niin-sanoakseni Klodovikin aikuista valloitusta. Tapaus oli muutamissa kohden kyllä surkuteltava; sillä uusi raakuuden tulva seurasi nyt niinkuin ennenkin Germanien tuloa. Mutta valtakunnan sotainen kunto jälleen virkistyi, ja kun Arapialaiset kohta sen jälkeen tulivat Pyreneiden yli, oli Frankien kansakunta heitä vastassa Poitiers'in kentällä.