Tämän Austrasialaisen liikkeen etupäässä seisoi mahtava ylimys-suku, joka, jos aian suku-johtoihin saamme luottaa, näkyy olleen kerrassaan Gallialaista ja Germanilaista syntyperää. Suku on sittemmin historiassa tunnettu Karolingien nimellä, mutta tämä nimi oli vielä tuntematon siihen aikaan, jolloin sen ensimäiset jäsenet, Pippin Heristall'in herra ja tämän poika Kaarlo Martel, kohosivat Austrasian ylimyskunnan johtajiksi. Vasta kun Kaarlo Martel'in poika, Pippin-Lyhyt, oli kohonnut Frankien kuningas-istuimelle ja tämän poika, Kaarlo Suuri, oli nostanut tämän uuden kuninkuuden länsimaiseksi maailman-vallaksi, saapi uusi hallitsija-suku maineensa ja nimensä. Oikeastaan Karolingien suuruus nousee samassa määrässä kuin heidän historiallinen kutsumuksensa, ja Kaarlo Suuressa tämän suvun historiallinen tehtävä vihdoin ilmestyy täysin varttuneena. Mitä edeltäjät ovat tarkoittaneet tai alkuun panneet, senpä suuri Kaarlo panee täytäntöön, niin pitkälle kuin historiallinen mahdollisuus sen sallii. Vasta Kaarlon kuoltua, tulevat historialliset mahdottomuudet jälleen voitolle ja masentavat Kaarlon jälkeläisten toimia. Tämä on myöhempäin Karolingien perikadon historia.
Mikä siis on Karolingien merkitys eli niin-sanoakseni Karolingilainen aate maailman historiassa? Voimme sanoa sen kaksipuoliseksi, niinkuin heidän syntyperänsäkin, — kerrassaan Germanilaiseksi ja Romalaiseksi. Mutta kumpikin puoli heidän vaikutuksessaan yhtyy sointuvaksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen liitos toistansa tukee ja kannattaa. Aatteen Romalainen puoli on yritys jälleen perustaa Roman keisarikunnan suurta valtio-yhteyttä sekä sen ohessa sitä yhteiskunnallista järjestystä, jonka ihanne-kuvana tuo kukistunut Roman-valta oli. Kun Longobardien valtakunta Pohjois-Italiassa valloitetaan, kun eteläinen Gallia ja joku osa Espanjastakin jälleen liitetään suureen länsimaiseen monarkiiaan, ja kun vihdoin Kaarlo Suuri Romassa vastaan-ottaa Romalaisen keisarin-arvon, saattaisi melkein luulla, että Theodosio Suuren aiat ovat takaisin tulossa. Tuleepa sitten lisäksi Kaarlon erinomainen, melkein sanoisimme liiallinen, suosio kirkkoa kohtaan ja hänen harras halunsa herättää antikinen kultuuri jälleen henkiin, niin Romalaisuuden traditionit näyttävät olevan hänen luonteensa ytimenä. Vaan tarkemmin katsoen, havaitsemme pian, että Germanilaisuus kuitenkin on hänen henkensä ja toimensa pohjana. Germanien kautta pitää uusi Romalais-valta rakennettaman; senpä tähden kaikki Germanilaiset kansat ja heimot pitää ko'ottaman tämän yhteisen valtikan alle, yhdistettämän yhdeksi suureksi kansakunnaksi. Ja tämän yhdistämis-työn välikappaleena taas on Kristin-uskon saarna Romalaisen kirkon johdon alla. Näemme tästä, kuinka välikappaleet ja tarkoitukset toisiinsa kietoutuvat. Romalaisuuden ja Germanilaisuuden aatteet ensi kerran sulavat yhteen; silta rakennetaan sekä taaksepäin yli tuon barbarisen kuilun, joka on antikisen kultuurin niellyt, että eteenkinpäin uusiin kultuuri-jaksoihin, joita barbari-kansat tulevat johtamaan.
Ja ihmeteltävän luonnollisesti nämä aikakauden suuret tehtävät ikäänkuin itsestään ilmaantuvat. Germanian pohjoisten heimokuntain alituinen vihollisuus tekee välttämättömän tarpeelliseksi laskea heidät Frankilais-vallan ja Kristin-uskon kuuliaisuuden alle. Jo Pippin Heristall'in herra kääntää aseensa ja lähetystoimensa Frisien puoleen, ja vuodesta 690 Anglosaksilainen munkki Willibrord vaikuttaa näillä aloilla. Kaarlo Martel puolestaan ei ole mikään hengellisten asiain harrastaja, vaan hurja soturi, joka trusti-seuralaisilleen jakaa Gallian kirkon virat ja tilukset; mutta Frankien liittoa Kristuksen kanssa, josta Saalalais-laki puhuu, hän ei ole unohtanut; hän on uskon pelastajana Poitiers'in tappelu-kentällä, ja uskon-saarnaa Germaniassa hän voimallisesti suosii. Tämä lähetys-toimi on nyt tullut jalon Bonifacion eli Winfrid'in, "Saksalaisten apostolin", käsiin ja edistyy suurilla askeleilla. Muistamista on, että kaikki nämä lähetys-saarnaajat ovat Anglosakseja, mutta Anglosaksilainen kirkko on Roman seurakunnan tytär ja tunnustaa Roman pispan hengellistä ylijohtoa. Tämän periaatteen mukaan Germaniankin uusi seurakunta järjestetään, ja itse Galliassa saapi, Martel'in kuoleman jälkeen, Bonifacio toimekseen puhdistaa kirkolliset olot Roman mallin mukaan. Palkinnoksi kirkko pyhittää kuninkaallisen arvon Pippin Lyhyelle ja keisarillisen arvon Kaarlo Suurelle; nämä taas vuoroltaan pelastavat paavin-istuinta kaikista valtiollisista vaaroista, niin hyvin Longobardien kuin Kreikan keisarin ahdistamisista. Liitto Kristuksen ja Frankien välillä, käyttääkseni vielä kerran Saalalais-la'in käsitystapaa, lujittuu päivä päivältä. Mutta tämän ohessa nyt Germanian käännytys Kristin-uskoon saatetaan lopulliseen täytäntöön, kun Kaarlo Suuren käsivarsi vihdoin pakoittaa Saksit alamaisuuteen. Tuo hajanainen Germanilainen maailma on siis ensi kerta yhdistetty yhteisen vallan alle ja Saksan kansallisuus on valtiollisesti perustettu. Tämä viime-mainittu teko-asia on Karolingisen aikakauden tärkein ja kestävin hedelmä. Inhimillinen kultuuri on edistynyt Rein-virrasta Elbe'en saakka, ja historian ala on melkoisesti laventunut.
Muut Karolingilaiset aatteet sitä vastoin eivät pääse täydellisesti juurtumaan taikkapa muodostuvat jotenkin toisenlaisiksi kuin Kaarlo Suuri ne oli käsittänyt. Semmoinen suuri yleis-valtakunta, kuin Romalainen keisarius tarkoitti, ei enää ollut mahdollinen, eikä yhteiskunnallisetkaan aineet sietäneet sitä säännöllistä järjestystä, jota Kaarlo Suuri mielellään olisi tahtonut perustaa. Keisarin kuoltua siis sekä valtio että yhteiskunta jälleen menevät hajalle ja uusi sekasorron aikakausi seuraa, jolloin, aivan niinkuin Roman vallan kukistuessa ennen muinoin, hurjat barbariparvet — tällä kerralla Normannit, Magyarit ja Saracenit — hirveästi hävittävät länsimaisen Kristikunnan alaa. Kuinka yhteiskunta ja kirkko siihen aikaan muodostuvat, saamme edempänä tutkistella. Valtiollisesta muodostuksesta tahdon ainoastaan lisätä, että eri kansallisuus-ryhmät nyt toisistaan erkanevat, perustaen miten mahdollisesti itsenäisiä valtiollisia kokoja. Verdun'in sovinnon kautta v. 843 tulee Länsi-Frankien valtakunta käsittämään ne osat Galliasta, missä Gallo-Romalainen kansallisuus oli voitolle jäänyt, niin-muodoin pää-asiallisesti koko Neustrian sekä Loire'n takaiset seudut. Itä-Frankien valtakuntana taas on puhtaiden Germanien alue Rein'in ja Elbe'n välillä, ja vihdoin Italian kansallisuus muodostuu kolmanneksi valtakunnaksi pohjoisessa ja keskisessä Italiassa. Mutta näiden kolmen välissä on seutuja, joiden kansallinen luonne vielä on jotenkin epämääräinen, nimittäin etelässä Rhône'n ja Alppien välimaat sekä pohjoisempana Austrasialaiset seudut Rein'in ja Maas'in välillä. Näistä ensin muodostuvat Burgundin ja Lothringin kuningaskunnat, myöhemmin ne kallistuvat milloin itään, milloin länteen, kunnes kunkin seudun kansallisuuden kanta vähitellen selviää. Joka haaralla havaitaan, että kansallisuuden aate on voitolle päässyt, ja siihen hukkuu Kaarlo Suuren uudistama Romalais-keisarius. Se tosin säilyy nimeltänsä jonakuna yleis-järjestyksen periaatteena. Mutta ei kukaan sen vastaisista edustajista yritäkkään pystyttämään jotakin yleis-hallitusta kansallisten hallitusten sijaan. Siinä kohden siis Romalais-keisarikunnan uudistus Karolingien kautta oli ollut hukkaan pantua työtä.
Mutta muutoin tämä työ ei ollut hukkaan pantua; sillä joku uusi maailman-järjestys oli kumminkin saatu perustetuksi. Kaarlo Suuri oli, näet, laskenut kirkon vaikutukselle entistä laveamman ja tukevamman pohjan ja niin-muodoin Kristikunnan muodossa vahvistanut yleis-ihmisyyden. Hän oli myöskin hetkeksi hillinnyt yhteiskunnan suunnatonta riehunaa ja asettanut muutamia lujia perustuksia vastaiselle järjestykselle. Mutta siinä hänen yleis-valtansa määrä olikin täytetty, ja eri kansallisuudet saivat nyt kukin kohdaltansa jatkaa sitä kultuuri-työtä, jonka Karolingit olivat alkuun panneet.
Viides-toista Luento
Läänitys-laitoksen synty.
Mahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan keskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin vaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa merta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin jo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian suhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat vaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Ensi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen seuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli vallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä niissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille perustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa sammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille hallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on ikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet. Itä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties vähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole vielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka nyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat jotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein heti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina itsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin nimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on hajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä, kansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin valtiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa, josta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun elämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144 vuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset Germanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä sanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta todellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen maakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua, Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon, tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on kreiviksi tehnyt?" — mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun on kuninkaaksi tehnyt?" — Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi, vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin, ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.
Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi. Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus, s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.