Ensi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä. Capetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä itsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa, "hommage'nsa". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on omien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on paronikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien paronillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan asema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on kuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri, kuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus järjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta sen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko perinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia läänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli palvella kahta herraa, — asia joka aina on vaikean-laista, mutta olletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin sattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka kuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli vassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys lähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului Saint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan kuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in alttarilta Vexin'in vassalli-lipun, "Oriflamme'n", joka tuli Keski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.
Olen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta rakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on yleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin niin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse noita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin tarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin lavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin vaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku ala, — mitä se oikeastaan oli? — Katselkaamme hetkeksi tätä läänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!
Tuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään maakartano, jonka isäntä — vassalli taikka paroni — elättäisi itseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka haltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja harjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin väkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki alhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai vähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei ole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti kertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun tiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli maatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että Germanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi hämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan alhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme pitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä olivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan. Itse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden astetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat kokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat ainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron, jota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli, jotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla. Kaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana esivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin erinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana, la'in-laatijana ja tuomarina.
Tietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja tapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus, tähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran täysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan, lienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan melskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman alhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin täytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku, josta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja niinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen rakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme hätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.
Niitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena feodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien porvarillinen vapaus; — yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin periaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; — ja yksi muutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin feodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe on jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.
Keski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen, vaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä Romalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat. Edellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä Kreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja maaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli kaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden sekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski niidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku maallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri valtiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut Germanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen maailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa levittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli kaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo Romalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten. Nämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa melkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi kaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla milloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen Hellaan kanssa.
Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään. Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo 11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty", oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.
Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista. Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin, lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin seuraavissa luennoissa saamme nähdä.
Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo 12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron" (scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa, ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on maailmasta poistanut.