Mutta siinä he erehtyivät kahdessa katsannossa. Ensiksikin paavillinen hallitus ei ollut taipuvainen alistumaan jonkun perustus-la'illisen tarkastuksen alle. Tuntien, että aian-hengen kannatus siltä yhä enemmän luopui, se ryhtyi diplomatillisiin juoniin asemansa vahvistamiseksi ja osasi sukkelasti välttää enempiä jälki-laskuja. Se oli nyt, Keski-aian lopulla, paljasta valtaa eikä mitään henkeä tai hengellisyyttä. Toinen erehdys katholisen puhdistus-puuhan miehissä oli vielä suurempi. Uusi aian-henki alkoi puhaltaa raikkaammin, kuin oli aavistettu. Tieteiden edistys, valtiollinen kehitys, herännyt tutkimus- ja toimi-halu kaikilla aloilla sekä kansojen varttunut itse-tunto, — kaikki nämä uuden aian enteet tekivät yleis-kirkolliset siteet vähitellen mahdottomiksi enää kärsiä ja kirkon tähän-astiset muodot sekä opissa että laitoksissa vanhentuneiksi. Uskon-puhdistuksen aamu-puhde oli jo tulossa. Juhana Hus sen jo oli ennustanut. Mutta vasta sataa vuotta myöhemmin tuo uusi päivä nousi taivaan-rannalta Martti Luther'in kanssa.
Kahdes-kymmenes Luento.
Läänitys-laitos.
Minua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi pettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian omituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista, niinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena ilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden, yleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja aioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin. Semmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja tehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on joutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta uraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että Uskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä voisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa määrin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden historia meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta näiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi. Näettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi ryhdy tähän vaikeaan aineesen.
Ja aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa lyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi koska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta selvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole Keski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä monihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi ytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa kehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi. Saanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset, joihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.
Lähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse Rhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla kanna muuta yhteistä nimeä kuin "Länsi-Frankien valtakunta". Mutta Frankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien hallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista yliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on hajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat itsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden joukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä pienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; "Insula Franciae" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on kerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla ei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi hallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein lukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat jonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii erittäin nimittää: pohjasessa Flandrin kreivikunta, jonka kansallisuus osittain oli Germanilainen; keskustalla Francian herttuakunta, jolle kuninkuuden arvo tuli, sekä Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n kreivikunnat; idässä Bourgogne'n herttuakunta, Burgundian kuningaskunnan lähin naapuri; lännessä Normandie'n ja Bretagne'n herttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen yliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa: lännen puolella Guienne'n eli Aquitanian herttuakunta, johon ennen pitkää myöskin Gascogne'n herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella Toulouse'n kreivikunta ja Gothian markkreivikunta, jotka aivan äskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja rikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi. Tahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia itsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi toisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta, mutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo maininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan lisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat Toulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka feodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen Guienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka elivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen aikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet kestään muusta kuin "Jumalan armosta". Mutta jos otetaan itsenäisyyden tunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien lukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää herraa harjoittivat tätä oikeutta.
Lähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli järjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin mielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme silmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna "paronikuntiin", jotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä ala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi; sillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän on herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei ole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden kukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä ruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen "uskollisuuteen", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista majesteettia; mutta muutoin hän "riippui ainoastaan Jumalasta ja miekastansa". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit olivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli läänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias (suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin "mies", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä palvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin muodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus periytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin. Silloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi vyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen: "Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja jäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden tilusten edestä, mitkä olen teiltä saava". Tämä kunnioitus nimitettiin "hommage", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala, jolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen kuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen asuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun. Enimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa, turve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan asemesta.
Olen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen kuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta, jossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten beneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen sijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen nautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt palveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta tämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan nimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen väli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen palkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli pää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat olivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä toistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema muodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille niin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan kiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.
Kuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen aikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian la'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin velvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu, otetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja puolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä neuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä itse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis siveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina vassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi oikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi kunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko yksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden mukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit kokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat kaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli niinkutsuttu "paronin oikeusto" (cour de baron); läänitysherra oli esimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat "vertaisina", ja jokaisen oli oikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien vertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut kysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli maksoi rahallisia "apuja", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli vangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli ala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen naittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.
Paronikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän yksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää ja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja alkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman kuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen, 11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa tai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta 12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos umpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden itsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen kahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat häntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea yleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon 12:sta pair'ista, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä vassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä Flandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo Augusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta Normandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut läänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa ylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan. "Nulle terre sans seigneur" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa jonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.