Yhdeksäs-toista Luento.
Keski-aian Katholiskunta.

Keski-aian oloja arvostellessa, emme milloinkaan saa unohtaa, että koko läntistä maailmaa siihen aikaan oikeastaan käsitettiin yhdeksi valtakunnaksi, joka periaatteessa oli seisovinaan yhteisen hallituksen alla. Kun Kaarlo Suuri joulujuhlana v. 800 Pyhän Pietarin kirkossa Romassa vastaan-otti keisarillisen kruunun, hän lausui tämän viran velvollisuudeksi suojella Kristuksen kirkkoa pakanain päällekarkauksia vastaan ulkonaisesti ja sen ohessa sisällisesti sitä vahvistaa oikean uskon yllä-pitämisellä. Vaan keisarin apuna tässä jalossa maailman-hoidossa oli muka kirkon ylipaimen, Roman pispa; hänenpä tehtävänsä, Kaarlon käsityksen mukaan, oli "rukouksillaan auttaa siihen, että Kristitty kansa saapi Jumalan vihollisista voiton ja Jesuksen nimi kaikessa maailmassa tulee ylistetyksi, vieläpä edellä kaiken valvoa hyvää järjestystä kirkossa, itse noudattaa nuhteetonta elämän-vaellusta ja kansoja pyhyyteen kehoittaa". Kuten näemme, keisariuden etusija tässä hallitus-ohjelmassa oli aivan taattu, eikä mitään eripuraisuutta hengellisen ja maallisen vallan välillä silloin ajateltu mahdolliseksi. Seuraavina aikoina tosin Kaarlo Suuren yleismonarkiia meni pirstoiksi, mutta keisarin-arvo kuitenkin jatkettiin, ja kun se vihdoin jäi yksin-omaisesti kuulumaan Saksan valtakuntaan, se kuitenkin yhä edelleen käsitettiin joksikin yleis-herruudeksi koko läntisessä kristikunnassa. Tällä oikeudella Saksan kuninkaat Otto Suuresta alkaen ottivat Italian haltuunsa; myöhemmin myöskin Burgundian avoimeksi tullut kuningaskunta liitettiin keisarien vallan alle, ja vaikka keisarien suoranainen hallitus ei edemmäksi levinnyt, oli rajoituksen syynä ainoastaan yleis-monarkiian käytöllinen mahdottomuus sekä kansallisuuksien vastahanka. Semmoisissakin maissa, missä keisarin käsky oli ihan voimaton, tunnustettiin periaatteessa tämä yleis-herruuden oikeus, vieläpä niihinkin aikoihin, jolloin keisariuden arvo jo oli itse Saksan valtakunnassa riutuneena. Niinpä esm. Ranskan ja Englannin valtiomiehet eivät tosin mielellään tunnustaneet Saksan hallitsijain korkeampaa arvon-asemaa, ja jokainen yritys keisarien puolelta sekaantumaan Ranskan asioihin vastustettiin aseellisella voimalla. Mutta semmoinenkin mies, kuin esm. Ranskan kuuluisa kansleri Suger 12:nnella vuosisadalla, ei toki kieltänyt keisari-aatteen oikeutta. Vielä 14:nnellä vuosisadalla arveli Englantilainen Skolastikko Occam, että Saksan keisari oli perinyt Romalais-keisarien rajattoman herruuden koko maanpiirin yli, joka herruus muka oli suorastaan Jumalasta lähtenyt. Asian laita oli, että Keski-aika ei ollut itsellensä omaa valtiollista ihannetta luonut, vaan yhä koetti riippua kiinni muinaisen Romalais-maailman käsitteistä. Tosin Roman keisarikunnan valtiollinen kokonaisuus oli auttamattomasti hukkaan mennyt. Romalaisen yleis-valtion sijaan oli vain saatu yleinen länsimainen kristikunta ja Romalaisen humaniteeti-aatteen sijaan oli tullut Kristin-usko. Mutta tuo näin kehittynyt kirkollinen yhteis-henki oli niin voimakas, että se ikäänkuin peitti valtiollisen hajanaisuuden. Katholisen uskonsa voimasta kaikki länsimaat olivat yhtenä kristi-kansana, jonka valtiollisena päänä keisari oli. Ristiretket, joista jo olemme puhuneet, olivat niin-sanoakseni tämän yleisvaltion ulko-politiiki, ja sen periaatteen mukaan, minkä jo Kaarlo Suuri oli lausunut, oli ristiretkien johtaminen keisarillisen viran etevimpiä velvollisuuksia.

Tuon mainitun yhteis-hengen kirkollinen laatu kuitenkin vaikutti, että keisarin ja paavin keskinäinen suhta maailman hallitsemisessa vähitellen tuli toisenlaiseksi, kuin Kaarlo Suuren aikana oli ajateltu. Niinkuin jo eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, oli Henrik III viimeinen keisari, joka täydessä määrässä harjoitti keisariuden suojelus-herruutta paavillisen istuimen yli, asettaen kelvollisia Saksalaisia miehiä Roman kirkon etupäähän. Italiassa kansallinen ja uskonnollinen vastenmielisyys heräsi tätä muukalais-johtoa vastaan, ja maailmassa yleisesti oli se käsitys tullut vallitsevaksi, että hengellisen hallituksen piti olla itsenäisenä ja maallisesta hallituksesta eroitettuna. Tälle perustukselle nyt Gregorio VII:nnen aioista asti kirkollinen yleis-monarkiia rakennettiin. Kuinka suuremmoinen, kuinka tarkasti järjestetty tämä kirkollinen valtakunta oli, varsinkin jos se verrataan maallisen yhteiskunnan kirjavaan sekasortoon! Lapinmaan rajoista Sikeliaan asti vallitsi sama sääntö, ei ainoastaan kirkon opissa ja jumalanpalveluksen menoissa, vaan myöskin seurakuntien hallinnossa ja ulkonaisissa suhteissa. Roma, maailman vanha pääkaupunki, se paikka, jossa apostolit Pietari ja Paavali olivat perustaneet länsimaiden emä-seurakunnan, oli itsestään tämän monarkiian pääkaupunkina; muutoin maailma oli jaettuna metropoliittakuntiin eli arkkipispan-alueisin, joista kukin käsitti useita suffragani-piirejä eli tavallisia hiippakuntia. Tämän vakinaisen — eli, kuten sanottiin "saekularisen" s.o. maallisen — kirkko-järjestelmän ohessa löytyi toinen, vielä hengellisempi, nimittäin luostari-laitos, järjestettynä eri säätykuntiin, jotka kukin erikseen olivat jakaneet vaikutus-alansa provincioihin eli hallinto-piireihin. Mutta ylimmäinen johto lähti Roman paavillisesta "Kuriasta", joka valvoi, että kirkon sääntöjä joka paikassa noudatettiin. Tuo Romalais-oikeuden malliin kehitetty Kanoninen oikeus määräsi tarkkuudella kaikkia kirkollisen hallinnon suhteita: arkkipispat, pispat ja vakinainen papisto olivat tämä hengellisen monarkiian virkamiehinä, munkkikunnat olivat sen armeijana, ja "Pietarin-penningin" kautta kaikki kristityt maksoivat veronsa maailman ylipaimenelle tuon yleisen hoidon kustannuksiin. Eikä sovi suinkaan sanoa, että paavit laimeasti hoitivat tätä avaraa hallitus-virkaansa. Kun näemme, millä hellyydellä ja tarkkuudella valvoivat kaukaisimpienkin maiden asioita, pitäen kirkon ja uskonnon etuja silmällä milloin Palestinassa, milloin Suomessa tai Virossa, milloin Saksan, Ranskan tai Englannin valtio-suhteissa, täytyy meidän ihmetellä sitä jäntevää järjestelmää, joka osasi pitää niin monta hajanaista lankaa ko'ossa. Tavan-takaa paavilliset legatit kulkivat eri maiden läpitse teroittamassa kirkon sääntöjen noudattamista ja sovittelemassa missä selkkauksia oli syntynyt. Toiselta puolen myöskin kirkon miehet kaikista maista varsin usein tulivat pyhissävaeltajina tai seurakuntansa asioita varten "Romalaisen kurian kynnykselle". Näillä tavoin alituinen vaihe-vaikutus ylläpidettiin pään ja jäsenten välillä ja kokonaisuuden-tunto pysyi tuoreena ja tehokkaana.

Luonnollista oli, että tämä lujasti perustettu kirkollinen järjestys pian joutuisi otteluihin maallisen vallan kanssa. Kussakin valtakunnassa tämä riita sai alkunsa siitä, että kirkon miehet olivat kerrassaan valtion alamaisia ja paavin käskyläisiä, ja että kansalais-velvollisuudet eivät aina soveltuneet kirkon etujen kanssa. Jo yksistään se seikka, että tahdottiin eroittaa kaikki kirkolliset henkilöt maallisen tuomio-oikeuden alta, oli arveluttava poikkeus-kohta kansojen yhteis-elämässä, mutta vielä haitallisemmaksi tuntui se suuri maallinen vaikutus-voima, minkä kirkolliset ylimykset läänitystensä ja tilustensa kautta olivat saavuttaneet. Kaikissa maissa olivat arkkipispat, pispat ja abbatit liian mahtavia valtion jäseniä, että kruunu olisi voinut luopua kaikesta oikeudesta näiden virkojen asettamisen suhteen; jos taas asettamis-seikasta oli sovittu, nämä hengelliset herrat kumminkin sekaantuivat valtiollisiin puolue-taisteluihin ja saattoivat silloin joutua kinaan kuninkaallisen vallan kanssa. Tällä tavoin ei ainoastaan kysymykset hengellisestä tuomio-oikeudesta ja investiturasta, vaan myöskin lukemattomat yksityis-rettelöt alinomaa häiritsivät kirkon ja valtion väliä eri valtakunnissa. Samassa määrässä kuin yleisen kirkon aate vahvistui, samassa määrässä myöskin paavillinen istuin tahtoi anastaa itsellensä kaitsija-oikeutta valtakuntien sisällisissä asioissa ja riitauntui niin-muodoin kuningasten kanssa joko suoranaisesti tai arkkipispainsa kautta. Tämmöistä riitaa on jo 12:nnen vuosisadan keskipaikoilla useissa kohden syttymäisillään. Kuka ei muista Tuomas Becket'in ja Henrik II:n historiaa Englannissa. Aivan samaan aikaan Tanskan primas arkkipispa Eskil oli riitauntunut kuninkaansa Valdemar Suuren kanssa ja pakeni niinkuin Becket'kin paavin turviin. Mutta paavi itse oli tähän aikaan maanpakolaisena samojen periaatteiden tähden; sillä myöskin kristikunnan kaksi johtavaa valtaa, keisarius ja paavikunta, olivat taas törmänneet yhteen, niinkuin Gregorio VII:nnen aikana edellisellä vuosisadalla. Se mies, joka tällä kertaa astuu esiin kirkollisen monarkiian edusmiehenä, on paavi Aleksanteri III, ja kysymyksenä ei enää ole puolustaa kirkon itsenäisyyttä maallisten valtain suhteen, vaan kerrassaan laskea maallinen valta kirkon yleis-herruuden alle. Mutta keisari-aatteen edusmiehenä sattuu olemaan uhkein hallitsija, minkä Saksan historia tuntee, tuo ankara Fredrik Barbarossa, joka ei hetkeäkään epäile, että Saksalais-Romalainen keisari on Konstantino Suuren la'illinen perillinen. Taistelu maailman-vallasta, jommoista tuskin Hildebrand vielä oli aavistanutkaan, oli niin-muodoin syttynyt Keski-aian suurten peri-aatteiden välillä.

Minun ei tarvitse kuin lyhyesti viitata tämän taistelun pääkohtiin. Riidan alku on varsin merkillinen. V. 1157 Lokakuussa piti keisari Fredrik loistavat herrainpäivät Besançon'issa Burgundiassa. Hän oli pari kolme vuotta ennen tehnyt ensimäisen retkensä Italiaan, ottanut Lombardian rautakruunun Paviassa ja keisarin-kruunun Romassa, sekä Tortonon ja lpoleton hävityksellä osoittanut, että paljas nimi-herruus ei häntä tydyttänyt. Nyt hän pakoitti Burgundian kuningaskunnan vassallit alamaisuuteen, ja hänen aikomuksensa oli ensi tilassa jälleen käydä Italiassa, keisariuden oikeuksia julistuttamassa tuon oppineiden tutkimuksilla uudestaan vironneen Romalais-la'in mukaan. Silloin tuli hänen eteensä paavi Hadrianon legati, kardinali Roland, haikealla valituksella keisarikunnan huonosta poliisista. Oli, näet, äskettäin tapahtunut, että edellä-mainittu Lund'in arkkipispa Eskil, paluumatkalla Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi ja pahoin pidellyksi; mutta keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä syystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Tanskalainen arkkipispuus oli lakkauttanut Bremen'in arkkipispain vanhat primas-oikeudet pohjoisissa valtakunnissa ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse vastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan yli, oli tahallansa jättänyt tämän väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valitukseen oli siis kyllä syytä. Mutta paavillisessa manaus-kirjeessä lausuttiin selvillä sanoilla, että keisarin kruunu muka oli lahja paavilta ja käytettiin sen ohessa tuo kaksimielinen sana "beneficio", joka tosin yleisesti merkitsee hyväntekoa, mutta aian tavallisessa sanastossa merkitsi läänitystä, minkä vassalli oli saanut esivaltiaaltansa. Keisari ja hänen miehensä tulistuivat; mutta kardinali Roland kysyi rohkeasti: "keltähän siis keisarilla on valtansa ellei paavilta?" — Kaksi vuotta myöhemmin sama Roland valittiin paaviksi, nimellä Aleksanteri III. Keisarillinen puolue kardinali-kollegiossa kuitenkin valitsi toisen miehen, ja koko kristikunta nyt jakauntui kahteen leiriin. Keisari, joka vast'ikään oli kurittanut Milanon porvarit, kutsui kirkollis-kokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka lahkolaisena ja valtio-kavaltajana laskettiin pannaan ja "hänen lihansa heitettiin saatanan valtaan, jotta sielu pelastuisi tuomion päivänä". Aleksanteri taas leimautti yhtäläisen panna-kirouksen sekä vasta-paavia että keisariakin vastaan. Ensimmältä tosin näytti mahdottomalta, että aseeton pappi voisi vastustaa maailman mahtavinta hallitsijaa, joka par'aikaa rautaisella kädellä rankaisi Lombardian uppiniskaisia kaupungeita. Paavin täytyi paeta Ranskanmaalle, ja kun hän monen ajastaian perästä palasi sijallensa, ajoi keisarillinen armeija hänet jälleen pois Romasta. Mutta lopulta saatiin kuitenkin huomata, että hengellisen vallan aate oli lujemmin juurtuneena aian katsanto-tapaan kuin keisariuden pyyteet. Fredrik Barbarossa kulutti voimansa Lombardian porvareita vastaan ja kärsi viimein heiltä ratkaisevan tappion Legnanon kentällä. Tämän perästä hän teki sovintonsa Aleksanterin kansa ja sillä tavoin päättyi taistelu, joka oli kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta. Tietysti riidan periaatteellinen puoli jäi ratkaisematta; mutta itse teossa oli paavinvalta voitolle tullut. Kuten tiedämme, Barbarossa pyhitti viimeiset päivänsä ristiretki-puuhaan ja kuoli v. 1190 Kilikiassa. Kahdeksan vuotta sen jälkeen nousi paavin-istuimelle Innocentio III.

Nimi Innocentio III soipi Keski-aian historiassa niinkuin tuomion pasuuna: se on voitollisen seurakunnan ääni, ei enää taistelevaisen. Keisarius tosin ei ole kokonaan hävitetty; mutta se on hengellisen vallan käskyläisenä ja holhottina itse Saksanmaalla; Romassa taas keisarillinen prefekti vannoo paaville vassalli-valan. Muiden maiden valtiaat tottelevat alttiisti paavin isällistä neuvoa taikka pakoitetaan pannalla ja interdiktillä kuuliaisuuteen. Englannissa päättyy kina kuninkuuden ja paavi-vallan välillä sillä tavoin, että Juhana Maaton tulee paavin vassalliksi ja laskee valtakuntansa veron-alaiseksi Pyhän-istuimen alle. Eräs kirje, jolla Innocentio III lahjoittaa Ruotsin kuninkaalle Eerik Knuutinpoialle Suomenmaan omistuksen, voipi kelvata meille esimerkiksi hengellisen maailman-vallan pyyteistä. Sen alku kuuluu: "Innocentio pispa, Jumalan palvelijain palvelija, rakkaalle poiallensa Kristuksessa, jalolle Ruotsin kuninkaalle Eerikille, tervehdystä ja apostolista siunausta. Milloin kuninkaallinen korkeus, siivosti tunnustaen apostolisen istuimen arvoa, joka on Jumalan säätämisestä kaikkien uskovaisten äiti ja opettaja, kunnioituksella pyytää sen armollista suosiota ja nöyrästi sen edessä kumartuu rukoilemaan, on soveliasta, että mitä kohtuullisesti anotaan, myöskin anteliaasti myönnetään". — Tämä ajatus, että Pyhä istuin edusti sitä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra, ilmaantui Innocentiossa järkähtämättömänä vakuutuksena. Vapaasti muka ruhtinaat saisivat valtakunnissaan hallita; mutta apostolisen isän piti valvoa, että kaikki, mitä kristillisessä maailmassa tapahtui, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin maallisen yhteiskunnan alalla, tehtäisiin oikeassa kristillisessä mielessä. "Yksi lammashuone ja yksi paimen", oli se aate, jonka mukaan kristikunta oli johdettava. "Niinkuin taivas on maata korkeampi", niin piti myöskin hengellisen vallan oleman korkeimpana tuomarina, joka valvoisi maailman rauhaa ja Jumalan valtakunnan toteumista maan päällä.

Kansojen ikuinen unelma maailman-rauhasta ja siveellisten periaatteiden yksinomaisesta herruudesta näytti siis toteuvan. Vaan — ikävä kyllä! — nytkin se oli pelkkä unelma, josta vähitellen täytyi herätä. Tämä hengellinenkin hallitus oli tietysti inhimillisille intohimoille alttiina ja sen vallanhimo alkoi aivan pian tulla kansojen edistymiselle haitalliseksi. Itse Innocentio III:nnen historia ei ole pimeitä puolia vailla; niinpä esm. Albigensien teloittaminen, jos kohta johdon-mukaisena seurauksena yleis-kirkon aatteesta, osoitti selvästi, että se maailman-rauha, minkä paavikunta saattoi toimeen panna, oli kuoleman rauha, vapaiden aatteiden ja vapaiden kansallisuuksien tukehuttaminen. Pian sen jälkeen syttyy viimeinen taistelu paavillisen vallan ja keisariuden välillä. Fredrik II, Barbarossan poianpoika, on maailman mahtavin hallitsija, kerrassaan Romalaisena keisarina ja Saksan, Burgundian, Lombardian, Neapelin ja Sikelian sekä Jerusalemin kuninkaana. Mutta paavit Gregorio IX ja Innocentio IV sitä suuremmalla innolla ylläpitävät kirkollisen herruuden aatetta tätä paisuvaa Hohenstaufilaista valtaa vastaan. Ristiretkien johtamista muka keisarin pitää katsoa virkansa etevimmäksi velvollisuudeksi; — tämä oli, paavien pää-väite, mutta siihenpä Fredrik osoitti liian vähän taipumusta. Vihdoin paavi Lyon'in kirkollis-kokouksessa leimautti hirveimmän panna-kirouksen uppiniskaista keisaria vastaan ja vapautti kaikki hänen alamaisensa uskollisuuden-valasta. Taistelu vielä jatkettiin Fredrikin kuoltuakin, ja loppupäätös oli, kuten tiedämme, Hohenstaufien suvun täydellinen perikato sekä yleinen sekasorto Saksan valtakunnassa. Paavikunta oli siis voittanut; sen kilvoittelija, maallinen maailmanvalta oli kukistettu. Mutta se siveellinen pohja, jolle hengellinen yleis-monarkiia perustui, oli melkoisesti järkähtynyt. Rauhan ja kristillisen rakkauden ihanne maailmassa oli muuttunut hirveäksi irvikuvaksi.

Olen jo ennen muistuttanut, että Ristiretki-aikakauden lopulla, tuo uskonnollinen innostus, jonka nojaan paavillinen valta oli rakennettu, haihtumistansa haihtui. Tällä tavoin hengellisen yleis-monarkiian perustukset pian vajosivat, ja Bonifacio VIII:nnen väkivaltaisen lopun perästä seuraa paavikunnan alentuminen: ensin Avignonilainen aikakausi, sitten Skhisman eli kirkon-lohkomuksen aiat, vihdoin ne juhlalliset hetket, jolloin Kostnitz'in kirkollis-kokouksessa seurakuntain edustajat kaikista maista istuvat keisarin esimiehyyden alla paaveja tuomitsemassa. Paavikunta siinä merkityksessä kuin Innocentio III sen käsitti, oli nyt langennut; paavien suunnaton vallanhimo ja vielä enemmin se pohjaton rahanhimo ja korskeus, jota olletikkin Avignon'in paavit osoittivat, oli melkoisesti järkähyttänyt apostolisen istuimen nauttimaa arvoa. Mutta vakuutus yleisen ja yhteisen kirkon tarpeellisuudesta oli vielä entisellänsä. Senpä tähden nuo eri kansojen jumaluus-opilliset edusmiehet, jotka olivat Kostnitz'iin ja myöhemmin Basel'iin kokoontuneet, tahtoivat ainoastaan parantaa kirkon hallitus-laitosta, mutta eivät suinkaan suostuneet tuon suuren kirkollisen yhteyden purkamiseen. Joku uusi aian-henki oli tosin siinä havaittavana, että kristikunnan neljä pää-kansaa, Saksa, Italia, Ranska ja Englanti, näissä kirkollis-kokouksissa erikseen äänestivät; sen ohessa jo ennenkin oli tapahtunut, että kansalliset kirkot vakuuttivat itsellensä jonkinlaista itsenäisyyttä paavillisen istuimen suhteen. Mutta kaikki yritykset muuttamaan kirkon elin-rakennusta tai puhdistamaan sen opin-järjestelmää rankaistiin yhä vielä kiivaudella. Niinkuin Arnold Brescialainen 12:nnella vuosisadalla tai Albigensit 13:nnella, samoin nytkin Wicliffe'n ja Hus'in oppilaat teloitettiin tulella ja miekalla. Millä hinnalla hyvänsä oli, näet, kristikunta yhtenä pysytettävä sekä opin että laitosten puolesta; se oli tuo vanha aate, jonka jo Theodosio Suuri oli perille saattanut ja paavikunta pystyssä pitänyt Keski-aian pimeimpien jaksojen läpitse: — "katholisuuden" aate. Ainoastaan siinä kohden kirkon miehet Kostnitz'issa ja Basel'issa tunnustivat parannusta tarvittavan, että kirkollisen monarkiian esimies ei olisi itsevaltiaana, vaan perustus-la'illisten rajoitusten alaisena. Tätä periaatetta ajoi siihen aikaan kirkon oppineimmat miehet, Clemangis, Gerson y.m.

Oikeastaan tämä käsitys ei ollut mitään uutta; sillä kaikkina aikoina oli kirkon yleis-aate, kristikunnassa vallitseva henki, merkinnyt enemmän kuin paavin persoona. Aikoja oli ollut, jolloin esm. kirkon todellisena päänä oli Pyhä Bernhard Clairvaux'issa, eikä paavi Romassa; itse Gregorio VII, itse Innocentio III temmattiin voimakkaasti siihen aate-virtaan, jonka Cluny'n ja Citeaux'in munkit johdattivat. Olipa pait sitä monta kertaa ennenkin paavin-istuimen pyhyys ollut tahrattuna ja jälleen tullut puhdistetuksi kristikunnan yhteisillä ponnistuksilla. Näyttipä siis varsin luultavalta, että kirkon eduskunta, yleiset kirkollis-kokoukset, helposti voisi korjata kirkollisen hallituksen vammoja. Niin nuo oppineet isät Kostnitz'issa ja Basel'issa ajattelivat.