Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi. Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi, tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää, että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma: "l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin ponnistuksiin.
Kahdes-kolmatta Luento.
Kansalliset historiat: Englanti.
Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa, ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken, eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet, rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.
Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta. Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle; katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän tarpeelliset esille ottaa.
Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta, joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena ja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen kuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti muutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin laitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan, ja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei ainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen kansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen syrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren esimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen sääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin yhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle. Niinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo eroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren aioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: — "kuninkaallisina Thaneina" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on vähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he persoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; "kreivikunnan Thaneina" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat sovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin poliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen poliisi-sääntö, niinkutsuttu "Rauhan-takaus" (Frithborg), määräsi, että halvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen takauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä käytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja "gesith'iin". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan valtaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle; sillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen, vaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison välillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa oli tästä silminnähtävänä seurauksena.
Ylipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen säilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta; sillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista luonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä sekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta kasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri siitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa itsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan, jonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta puolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle väestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden alla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen itsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä Germanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja kihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina kreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli kreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n) esimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että alueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta ei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina Englannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta tuoreita elämän-nesteitä.
Niin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen valloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty. Tosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle valta-istuimelle ja lupasi säilyttää "Edward Tunnustajan la'it". Mutta itse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki Anglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä pois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden sijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen ylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan kaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet valloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä laitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi, jonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa jaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat olivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan palvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista, tahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja ("Tenentes in capite", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta läänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät sisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja. Suuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille, niinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien joukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä muukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een tuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen noin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli kumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei ymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti sitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi Valloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle kansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta Ranskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin Ranskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi Englannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin historia ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.
Kuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen vapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille selville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä kehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä Normandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa. Muistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka järjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista itse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään valtiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen pää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen valtio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka matkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin Normandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä kohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi kuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi asiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan, jos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat paroonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa joka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja kruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin uskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta Englannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka melkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua väestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen hengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema vaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta oman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli kadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan, johon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan valtio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo viholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset valtiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.
Saatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte ne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan jonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta hätäinen silmäys tuon kuuluisan Magna Charta asetuksen pykäleisin antaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota Normandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat harjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä mielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana alkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen läänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset tarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden ja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla kuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai vielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden varjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi; itse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten tuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin: "Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla sakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan". "Ei mitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä vassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan kohtuullinen apu säädettävä". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas ei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat naitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole pakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan paroonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin ylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi tarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden säädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan myöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 § kuuluu:[45] "Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen panna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai maanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta, ellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in mukaan". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan "ei kellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta ja la'in-käytöstä". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan ylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului, ennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan se periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä edelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.