Lähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti luetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta kenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen. Nimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana "parlamentum" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien kokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset olivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin (viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti feodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka vuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan, ja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä asioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut läänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen palveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja voimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet vähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin järjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka luvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti silloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat paroonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit yhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian, jota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen ylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti vahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty Yli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina. Ali-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä. Lähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia kreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on aikojen kuluessa muodostunut.
Olen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos kreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä, joita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto siviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista kreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain rakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta jäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat maan-omistajat, niinkutsutut Freeholder'it. Mitä väkeä siis nämä olivat? —
Nimi Free-hold merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko välittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista riippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain pää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja. Edellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun suur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian mahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan ala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka pitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran alla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa määrättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet läänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta Keski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi niinkutsuttu "Copyhold") ei antanut asujaimellensa osallisuutta kreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri ainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi Ala-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle pää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja 3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat läänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum, tenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä vähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin vaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa eroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken mainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin halkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet, ollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka sadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin yleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää; mutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin varsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä enemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset kreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat naimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun muistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja alavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta talonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista sukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen merkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi sekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus syntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.
Mutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot vaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. — Olemme jo nähneet, että kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että velvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus heille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta. Vähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin kohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat keskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä edusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön seuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin osallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin vastakin kantoivat nimen "kreivikunta-ritarit"; vaan heidän säätynsä jo käsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin vapaat perintö-talonpoiat.
Näemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita valtiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena. Merkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy rakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä yhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut kaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka ensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten haltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat itsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää veroituksensa. Tämä niinkutsuttu "kaupungin vuokraus" eli "läänitys-vuokraus" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon alku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä kreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen vapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta kokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta semmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan, s.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä, että porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista feodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus, että orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja taivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja kansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin loistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen muodostamisessa.
Näistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten selittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa: hengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone, kreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone. Parlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se piti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli oikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka Englannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard I:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte epäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee itse vahvistus-kirjan sanat: "Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle panna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet arkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet valtakunnassamme". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi tärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi valtio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri kansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana Parlamentissaan edustettu.
Paljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista vaiheista: — kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen Ranskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua kirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka Parlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien rohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota heikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi koko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole tutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja yhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä selittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti ollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti tällä kertaa etupäässä tarkastella.
Kolmas-kolmatta Luento.
Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat.
Mitä se on, joka kansojen kohtalot on niin erin-kaltaisiksi muodostanut? — Lähin vastaus kuuluu, että se on kunkin kansan oma luonne sekä ne ulkonaiset asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tämä luonne on kehittynyt. Nämä asianhaarat taas ovat monenlaista laatua, ei ainoastaan ilma-ala ja maatieteellinen asento, vaan myöskin valtiolliset suhteet ja kansan koko entisyys. Kaikki nämä seikat tietysti määräävät kansallisen luonteen ja vaikuttavat niin-muodoin kansan tekoihin ja sen tulevaisuuteen. Mutta erehdystä kuitenkin olisi, jos päättäisimme kansojen historian kehittyvän muuttumattomien luonnon-lakien mukaan, ehdottomaan suuntaan, välttämättömän täytymyksen nojassa. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on täytymyksen ohessa aina suuri määrä ehdon valtaa eli teon vapautta. Kunakin hetkenä on teko ehdon asia, jos kohta olevaisten olojen vaikutuksen alaisena, — ja näitä ulkonaisia vaikutuksia, jopa omaa luonnettansakin kansa voipi itse teossa muodostaa, vieläpä vastustaa ja voittaa. Sillä tehty teko ei ole mikään ollut ja mennyt asia, vaan kerta tehtynä se muuttuu teko-asiaksi, "faktum'iksi", joka painaa jälkensä kansan luonteesen ja niin-muodoin itsekin vaikuttaa määrääväisenä seuraaviin tekoihin ja kansan tulevaisuuteen. Kansan historia esittää näiden tekojen jaksoa, mitenkä ne ovat toisistansa seuranneet, mutta se esittää samassa kansan luonnetta, joka osittain on teoista saanut muotonsa, osittain on tekoihin alituisesti vaikuttanut.