Olen edellisissä luennoissa koettanut kuvata kolmen Eurooppalaisen pääkansan luonnetta niiden keskiaikaisissa teoissa, ja olen jo, niin paljon kuin näiden luentojen ahtaat rajat sen sallivat, viitannut niihin vastakohtiin, joita nämä kansalliset historiat tarjoovat. Italiassa olemme nähneet kansakunnan, joka sairastaa vanhuuttansa, eikä vielä vuosisatoihin löydä kansallista aatetta, josta se voisi uudesta-syntyä ja nuortua. Ranskassa taas tämä kansallinen uudistus on johtavana aatteena; hajonneiden kappaleiden kokoominen on kansallishengen melkein ainoana silmämääränä, jonka tähden yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus aina jääpi syrjemmäksi. Sitä vastoin Englannissa juuri kansalaisvapauden perustaminen on tuo suuri historiallinen teko, joka Englannin kansakunnasta on luonut Eurooppalaisen pääkansan. Mutta näiden vastakohtien johdosta tahdon erittäin huomauttaa, että niin Englannin kuin Ranskankin historiassa kansan oma ehdon-valta on vaikuttanut vastoin ulko-olojen luonnollista taipumusta, muodostaen niitä toiseen suuntaan, kuin mihin kansallisen historian alku on viitannut. Historia ei tunne tirannillisempaa hallitus-valtaa, kuin minkä Normandialaiset kuninkaat Englannissa harjoittivat, eikä katkerampaa vihaa kuin niiden kahden kansallisuuden, jotka valloitus oli pannut yhdessä asumaan. Kuitenkin kansan historiallinen toiminta on näistä epä-vapauden juurista kasvattanut kansalais-vapauden jaloimmat hedelmät, taivuttaen feodalisminkin kankeita kaavoja tämän tarkoituksen mukaisiksi välikappaleiksi. Eroitus Ranskan suhteen astuu helposti silmiin; se huomataan jo Parlamentin nimestä, joka Englannissa tuli merkitsemään kansan edustus-laitosta, mutta Ranskassa ei milloinkaan ylennyt feodalisen oikeus-laitoksen virasta. Vaan Ranskankin kansakunta on yhtä jäntevästi, vaikka toiseen suuntaan, taivuttanut vastahakoiset ulko-olot kansallisen tarkoituksensa mukaan. Ranskan historian alku Hugo Capet'in aikana ei lupaa mitään muuta kuin täydellistä hajoomista eri valtioihin, jopa eri kansallisuuksiinkin. Vaan kansa parantaa tämän haitan vuosisatojen työllä, ja tämän työn ohessa varttuu Ranskan kansakunnan vaikutus maailman yleiseen kultuuriin. Mielestäni nämäkin esimerkit puolestansa todistavat, että kansallis-henget eivät ole pelkkien luonnon-voimain alaisina.
Suorana vastakohtana Ranskan kansan vaiheille on Saksan historia, jonka yleisiä piirteitä nyt lähdemme tarkastamaan. Olen jo ennen muistuttanut, että Saksan valtakunta oli Kaarlo Suuren luoma; hänpä kaikkien ensin oli yhdistänyt kaikki Germanilaiset heimokunnat yhteisen valtikan alle ja hänen mahtava haamunsa oli heihin istuttanut käsityksen yhteisestä kansallisuudesta. Kun Kaarlo Suuren maailman-monarkiia hajoo ja Itä-Frankkien valtakunta irtauntuu erillensä, näyttää valtio-yhteys tässä Saksan kansakunnassa olevan paljoa lujemmin perustettuna kuin Ranskassa tai Italiassa. Niinpä esm. kruunun suur-vassallit Saksassa eivät saavuta perintö-oikeutta virkoihinsa ja läänityksiinsä; itse kuninkuus tosin Karolingisen suvun sammuttua on vaalin-alainen ja niin-muodoin hallitus-valtansa puolesta rajoitettu; mutta kerta valittuna, Saksan kuningas harjoittaa esivaltiuuden oikeutta täydellä voimalla, läänittää herttuakunnat mielensä mukaan ja johdattaa vassallinsa tavan-takaa Alppien toisellekkin puolen. Otto Suuren hallituskaudesta Barbarossaan saakka kestää tämä Saksan kuninkuuden loiston aika. Kaarlo Suuren keisarillinen arvo on silloin tullut Saksan kansakunnalle, jonka arvonimi nyt on "Pyhä Roman-valta Saksalaista kansakuntaa"; keisarillinen kruunaus tosin tapahtuu Romassa, mutta vasta sitten kuin Saksan ruhtinaat kotosellaan ovat miehen valinneet. Keisarinsa kautta Saksa on saavuttanut esivaltiuuden koko läntisessä kristikunnassa. Lombardian rautakruunu seuraa keisarillista virkaa ikäänkuin kaupan-päällisiksi. Burgundian kuningaskunta näyttää noudattavan kappaleiden luonnollista vetovoimaa, kun se v. 1032 yhdistyy Saksan suureen valtio-kokoon. Kaikki muutkin pienet valtakunnat Saksan rajoilla, Tanska pohjasessa, Puola ja Unkari idässä, ainoastaan vaivaloisesti pelastavat itsenäisyytensä, ja Böhmin kuningaskunta lopulta muuttuukin Saksan valtion osaksi, saaden siinä erinäisen arvosijansa vaaliruhtinakunnan muodossa. Näin on Saksa kolmatta vuosisataa kristikunnan mahtavimpana valtana, joka näyttää pitävän historian ohjat hallussansa.
Mutta Hohenstaufien kukistumisen perästä Saksan valtakunnan ulkonainen ja sisällinen asema melkoisesti muuttuu. Keisarillinen nimi tosin pysyy, mutta kaikki valta Italiassa on menetetty ja Burgundian maakunnat lohkeavat yksitellen, melkein huomaamatta. Itse Saksassa vassallikunnat ja kaupungit alkavat elää omaa itsenäistä elämäänsä, ja keisarille ei jää muuta todellista valtaa, kuin mitä omat perintömaat hänelle tuottavat. Habsburg'in suvun hyvä onni on siinä, että se heti alusta hankkii itsellensä Itävallan perintömaat, sekä joukon muitakin aloja; tällä tavoin keisarin-arvo viimein tulee melkein perittäväksi tässä suvussa. Mutta myöskin läänitys-alat ovat vähitellen tulleet perittäviksi, ja entinen valtio-yhteys muuttuu vihdoin joksi-kuksi diplomatilliseksi keskuudeksi itsenäisten valtioin välillä, jossa keisari on ainoastaan esimiehenä niinkuin "grafio" Germanilaisissa käräjissä ennen muinoin, — puheenjohtajana keskusteluissa ja päätöksen lausujana, jos nimittäin mitään päätöstä saadaan toimeen. Ylipäänsä ei kukaan enää tiedä, mikä on Saksanmaata, mikä ei. Jäseniä irtauntuu, ilman että ruumis siitä mitään tietää. Provence, Dauphiné, Lyon joutuvat Ranskan haltuun. Sveitsiläiset erkanevat, vaikka ovat Saksalaista kansallisuutta. Sama on laita Alankomaiden. Kun Kaarlo Rohkea koettaa perustaa uuden Burgundialaisen valtakunnan enimmästi Saksalaisista maista, se ei ole Saksa, joka vastusta tekee, vaan Ranska, joka ei voi sallia Bourgogne'n herttuakunnan paisuvan Eurooppalaiseksi suur-vallaksi. Keski-aian lopulla Saksa ei enää ole valtio, ei edes oikea liittokunta, vaan ainoastaan joku yleisen katholis-kunnan ahtaampi piiri, jota maailman yleis-hallitsija, keisari, muka lähimmällä huolellansa hoitaa ja kaitsee.
Tätä hajoittamis-työtä ovat sitten Uuden-aian tapaukset jatkaneet, siihen saakka kunnes vihdoin tällä vuosisadalla kansallinen yhteis-valtio on aatteena ja tekona uudesta virinnyt. Nyt kun Saksan uusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana historian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut voiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin hajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen. Tavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa niistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä on siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan, joka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman, taistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen huolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli nähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän omassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut pääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto lienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle päässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan syntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä edustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli jotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti historiallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä seisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset lännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä vastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella, lienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan, ja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana kadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin Saksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta Kaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja pakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin valtakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan, mutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan yli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan kanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen aika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen luopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki uudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin kokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen erikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin tähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei Saksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties sopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva yksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään lujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy asuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta myöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana Germanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen keisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas Saksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin, luoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä Itämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan joku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus: Keski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas "die weltumschlingende deutsche Kultur", s.o. Saksalainen sivistys muka maailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen luonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut valtiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein arvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta, saattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja vähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.
Ja muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle melkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli kuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa moninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden korkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan mahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus tehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla. Olen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten Slavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja Saksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet Saksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta asettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein samaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa Liivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä siinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa, alkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar Seier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan oloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan ennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian korkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat pohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää käsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen, mutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva Ruotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut näillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys ei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys toisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo 12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren vesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan "Hansa", tuo valtiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti haltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista näistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan kansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen valtiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo, joka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin ponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa niille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli hajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret lykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei suinkaan ollut loppunut.
Tulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa pikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot — ruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita melkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla syntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla — tulemme näkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus, löytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa heitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan Euroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan yleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät kansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten tapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat kelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä. Tästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa pelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa "taistelussa olemisen tähden". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin erilaiseksi eri kansojen suhteen.
Tärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä Magyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä Karpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina Eurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän puolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset kuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen olletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja välikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku Neapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten tulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa, muodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi, jonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat. Länsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa ollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se Suomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on ollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen olemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi osaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin kansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa uusille tehtäville maailman historiassa.
Slavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko läntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin saakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen hukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä tuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen, kadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä heimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa, vaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen. Katson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen syntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen lausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun täytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu Tshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo 9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta tuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin siemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse kristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden vaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien kansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui vaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen itsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut yleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät täydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä kolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja uskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen väkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien historiassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan käytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on kansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus kansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin helposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt, vaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.
Varsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa Veikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan alkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta vieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen aikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti uutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse suureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä oloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla haltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi suur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet Puolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut itäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on kuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen merkityksen.
Sopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita Keski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja ne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja yleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin puhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja kasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen luento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista harrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian kansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin vaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.