Neljäs-kolmatta Luento.
Siirto Uuteen-aikaan.

Olemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten pää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen niihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset kehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä hetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi johtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin valtio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen kanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka tarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua täys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon äidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse ohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin tehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja jännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan vaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy lujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan kuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee entistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan yhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät sillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa alttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden kansa-henkilöin rinnalle.

Tämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus eri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin kaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on tarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille, eikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien Englantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä laajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella politiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan saattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi mielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä aivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä kuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään. Englannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian lopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian yleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, kansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan yleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä aian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin muuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut vihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii ulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen taisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi kuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa Ruusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan ja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat siihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä "halvat commons", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian heikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden Tudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee hallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin kuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa Englannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä keskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen hallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan tavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan Ferdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian johtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta kukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa. Mutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan itsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja valtiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme Italiaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä maissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan taipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja. Pohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia, vihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in tasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan alla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että merellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen tietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta valtio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on laimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa. Kuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän aikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja samoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on aikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on feodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin Skandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset. Oldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät säälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla, jonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan malliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman jäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis käännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet tähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä. Kansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät vaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.

Minun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli enemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille. Keski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja sen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen sivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen kultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten koti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä yhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin korkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin mitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja laveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin edistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen vuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin valtiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta hallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII asettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja tämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon. Pian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen kirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla tasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on epäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on kartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee vero-kuormat vähemmin rasittaviksi.

Olemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen Keski-aian lopulla, — toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta, toisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä. Kumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo varmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin Läänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin sen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa luonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve vaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana syynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät teko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt itse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on se aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen diplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä Neapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia rakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan "Cambrai'n liitto" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen "Pyhä liitto" Ludovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan omistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja sotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in suvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki nämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten levottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin sanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti kannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat niihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä laatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän olojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti kansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei vielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä tärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että tämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa melkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö, jonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet, pääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri kansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa, missä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota toimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta. Kaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin heidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos ei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan hajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi. Italiassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta. Romalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja kansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti "Ruhtinas" nimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin ja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.

Olen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja olen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei suinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt kuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan kansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat itsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että tämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden hallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat itse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja loppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen aian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla onkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi päin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä kirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään puhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen kouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta filosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut kirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna. Antikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen tuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja Romalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen oli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen vuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia kirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus, joka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin, tuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa Hellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota nyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin herääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti myöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen sivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin. Vanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen kehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä kirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa, jopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi. Kieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi paljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja tunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on lähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin harrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella tavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja vastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien vaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo Rotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä sukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja kirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä hieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin jonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet uskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat tietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti järkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.

Tämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla hämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin silmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että "vanhat olivat menneet, kaikki uusiksi tulleet". Kruudin keksintö oli jo 14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän tapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin tavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin loppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan kuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin, saattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle. Samalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan, kokonaisen "Uuden maailman", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet näkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet 19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat tuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat mahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja himmeän aavistuksen uusista kehitys-vaiheista.

Mitä oikeastaan tulossa oli, sitä ei kuitenkaan kukaan osannut ennustaa. Henkisellä alalla oli levotonta, uupumatonta etsimistä, mutta selviä tarkoituksia ei ollut. Maata kynnettiin ristiin rastiin ja vanhojen olojen juuret myllättiin ylös; mutta mitä siihen piti kylvää, ei oikein tietty. Sitä vastoin taas valtiollisella alalla olot lujitettiin, kovennettiin. Nämä kaksi aian virtaa näyttivät ensi silmäyksellä kulkevan ihan päin-vastaista suuntaa. Ajatuksen vapaus ja valtiollinen despotismi ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenänsä, että ne eivät millään voi yhteen sopia, ja itse teossa ne ennen pitkää joutuivatkin taisteluun; mutta tällä hetkellä ne kulkivat rinnatusten, melkein aavistamatta keskinäistä eripuraisuuttaan. Asian laita oli, että ne molemmat tällä hetkellä tarkoittivat samaa historiallista tehtävää, samaa suurta vapauttamis-työtä. Niinkuin jo olette voineet edellisistä luennoistani havaita, se oli kirkon yleis-valta, tuo suuri kirkollinen monarkiia, jonka viimeinen hetki nyt oli lyönyt. Tämän suuren laitoksen purkamiseen käypi 15:unen vuosisadan levoton, monihaarainen hyörinä. Toiselta puolen kansat jännittävät voimiaan, astuaksensa ulos yleis-kirkon holhouksen alta, toiselta puolen yksityis-henkilöt pyrkivät vapauttamaan käsitteitään ja omia-tuntojaan yleis-kirkollisuuden siteistä. Se vaihe, joka tällä tavoin valmistuu ja johon kaikki aian liikkeet tähtäävät, on Uskonpuhdistus, Reformationi. Siihen meidän siis on tulevalla kerralla huomiomme kääntäminen.

Vaan ennen kuin astumme sen kynnyksen yli, joka Uuden aian eroittaapi historian edellisistä kehitys-jaksoista, tahdon aikanaan Teille ilmoittaa, että esitykseni tästä lähin tulee yhä lyhenemään ja supistumaan. Tämä seikka epäilemättä Teitä kummastuttanee. Onhan Uusi aika se osa ihmiskunnan historiasta, joka kaikkien likinnä meihin koskee, jonka suoranaisia vaikutuksia vielä joka hetki saamme kokea, ja jonka oikeasta käsittämisestä saattaisi olla varsinaista hyötyä oman aikamme historialliselle toiminnalle. Ja vielä lisäksi, onhan Uusi aika itse tapahtumainsa puolesta paljoa paremmin tutkittu ja valaistu kuin nuo hämärät muinais-aiat, joihin historian soihtu ainoastaan vaivaloisesti sytyttää harvoja valon-säkeneitä. Nämä muistutukset olisivat aivan oikeutettuja, jos kysymyksenä meillä olisi nyky-aian henkisten tai valtiollisten olojen käsittäminen; sillä siinä tapauksessa tulisi meidän tutkia ainoastaan kunkin nyky-aikaiset ilmiön edellä-käyvät syyt, ja näistä syistä tietysti lähimmät olisivat tärkeämpinä kuin ne, joiden jäljet katoovat kaukaisempaan muinaisuuteen. Mutta näiden luentojen tarkoitus ei olekkaan opettaa käytännöllistä politiikkia tai antaa suoranaista osviittaa nyky-aikaisten kysymysten ymmärtämiseen; — tuo "elämän-opettaja" historia on meiltä tällä kertaa jäänyt syrjälle. Älkäätte minua kuitenkaan väärin ymmärtäkö: minä en suinkaan ylönkatso oman aikakautemme taistelu-kysymyksiä, päin-vastoin katson jokaisen sivistyneen velvollisuudeksi kokea niissäkin saavuttaa itsellensä vakaantunutta mielipidettä. Te'emmehän mekin, jotka nyt maailmassa elämme, yhä uutta historiaa, itsekukin omalla pienellä alallansa ja yhteisesti nyky-aian yleisessä kehityksessä. Jos nyt menneiden aikain aatteet ja teot ansaitsevat tutkimistamme, miksikä ylönkatsoisimme sitä historiaa, joka par'aikaa on tekeillä! — Mutta tällä kertaa on tehtävämme ihan toinen, en tahdo sanoa: korkeampi, mutta enemmin aatteellinen, vähemmin käytännöllinen; meidän on tutkiminen, mikä mieli ja tarkoitus on yleisesti vallinnut maailman vaihtelevissa menoissa. Jos siis tahdomme historiaa tutkia puhtaasti tieteellisessä tarkoituksessa, jos tahdomme etsiä sitä maailman-johtoa, joka ihmiskunnan vaiheissa ilmestyy, silloin täytyy niin paljon kuin mahdollista irroittaa mieltämme päivän kiista-kysymyksistä, jotka ovat nyky-hetken historiaa. Minkä tähden? Sen tähden, että nämä kysymykset vielä ovat itsellemme selviämättömät, oikealta arvoltaan epätietoiset, seurauksiltaan tuntemattomat. Tieteessä, näet, on yleisenä lakina, että epä-varmat ainekset ovat miten mahdollista laskusta poistettavat; muutoin varmatkin saattavat helposti hämmentyä sattuvien hairausten joukkoon. Historia-tieteessä epä-varmuus karttuu jota lähemmäksi tullaan nykyistä aikaa. Tosin tapahtumain erityis-kohdat tämmöiseltä myöhemmältä aialta astuvat selvemmin silmiin, mutta sitä vastoin juuri niiden kokonaisuus ja niiden aatteellinen johto tulee yhä vaikeammaksi käsittää, jota lähempänä ovat omaa itseämme. Syy siihen on kaksinainen. Niinkuin järvi saarinensa vasta silloin kokonais-kuvana meille esiintyy, jos voimme joltakin kaukaisemmalta kukkulalta sitä silmäillä, samalla tavoin historiankin alalla ainoastaan ne jaksot, jotka ovat jääneet meiltä kappaleen matkaa entisyyteen päin, tarjoovat käsityksellemme tarpeeksi näkö-alaa. Ja lisäksi tulee sekin tärkeä seikka, että uudemman-aikaisten tapausten seuraukset, joiden mukaan voisimme niiden oikeata mieltä arvostella, vielä ovat tulevaisuuden hämärään peitetyt. Se tutkimustapa, jota olemme näissä luennoissa noudattaneet, on aina edellyttänyt historian suurissa vaiheissa jotakin aatteellista tarkoitus-perää, joka vasta tapahtumain seurauksissa tulee selvästi näkyviin. Olemme aina kysyneet, ei ainoastaan: mistä syystä? vaan paljoa enemmin: mitä varten? ja mille perille? Toisin sanoin: luonto-peräinen lähtö-syy, joka edeltä vaikuttaa, on ollut tutkimuksellemme vähemmin tärkeä kuin aatteellinen tarkoitus-syy, jonka ponsi on seurauksissa. Mutta jota lähemmäksi tullaan sitä pimeää verhoa, joka meiltä tulevaisuuden peittää, sitä sakeampi varjo tästä leviää tapahtumain aatteellisen pohjan yli, jota etsimme.