Toivonpa Teidän tästä ymmärtävän, miksi uudempi aika on varovaisesti käytettävä tieteellisiä johtopäätöksiä tehtäessä. Mahdollista kyllä on, ett'en itse osaa kaikin paikoin tämmöistä varovaisuutta noudattaa. Mutta olen tahtonut aioissa Teille huomauttaa, että jo alamme liikkua epä-varmemmalla pohjalla kuin Vanhan ja Keski-ajan johtavia aatteita tutkiessamme. Tämä muistutus tietysti vähemmin koskee Uskonpuhdistuksen aikakautta kuin sen jälkeen seuraavia; itse teossa olemme jo nähneet, mikä tämän uuden ajan-vaiheen johtavana aatteena oikeastaan on, ja millä tavoin se liittyy edellisiin kehitys-jaksoihin. Mutta jo Uskonpuhdistuksenkin historiassa löytyy kohtia, joiden vaikutukset ylöttyvät pitkälle tulevaisuuden hämärään, ja joiden merkitystä emme kenties kykene täydellisesti arvostelemaan. Saammepa siis jo tulevassa luennossa tutustua näihin tutkimus-alamme yhä karttuviin vaikeuksiin, joita olen tahtonut edeltä-käsin Teille ilmaista.

Viides-kolmatta Luento.
Uskonpuhdistus.

Harvoin joku historiallinen tapaus näyttää niin suuressa määrässä olevan yksityisen miehen tekoa kuin Uskonpuhdistus hengellisenä liikkeenä. Martti Luther on tuo syvä-tunteinen, voimakas henkilö, jonka sisällisistä taisteluista omien-tuntojen suuri vapautus-työ saapi alkunsa, ja hänenpä uroollinen henkensä käypi läpitse koko Protestanttisen herätyksen. Zwingli, Calvin ja ne muut puhdistusmiehet, jotka eri maissa perustivat uutta kirkko-järjestystä, ovat yhtä suuressa määrässä edistäneet aikakauden historiallista tehtävää, mutta ei kukaan heistä ole niin tunkeunut sielu-elämän syvyyteen kuin tuo Saksilainen Augustinolais-munkki, tuo kerrassaan leppeä ja kiivas tohtori Martti Luther. Senpä tähden hänen henkinen vaikutuksensa ulottuupi paljoa kauemmas, kuin Lutherilaisuuden dogmallinen järjestelmä levisikään. Calvinilaisuus — niin ainakin minusta näyttää — on uskonnolliselta kannaltansa paljoa kuivempi ja pintapuolisempi, enemmin tarkoittaen tapojen parannusta kuin itse uskon uudistusta; mitä siinä syvempää uskonnollista hartautta löytyy, se melkein sopii sanoa varhaisemman Lutherilaisuuden vaikuttamaksi. Täydellä syyllä sopii siis nimittää Lutherilaisuutta Evankeliseksi uskon-puhdistukseksi, Calvinilaisuutta taas kirkko-järjestyksen parannukseksi. Molemmissa on tietysti kumpaakin suuntaa, mutta kumpaisellakin on eri pää-taipumuksensa. Uskonnon kannalta katsoen täytyy siis minun mielestäni antaa etusija Lutherin perustamalle uudistus-työlle, joka vähemmin koski ulko-muotoihin, enemmin itse Kristin-opin ytimeen. Mutta historiallisena vaikuttimena on Calvinilaisuus ollut kenties tärkeämpi; sillä se on jyrkemmin katkaissut yhdys-siteet vanhan ja uuden väliltä. Luther ei ensi alussa tahtonut tehdä mitään vallankumousta Kristikunnassa, hän ei tahtonut kuin poistaa väärinkäytökset kirkon laitoksista ja hairaukset sen opista; vasta kun kirkon hallitus oli osoittanut taipumattomuutensa kaikkiin parannuksiin, hän nostatti Saksalaisten kansalliset tunteet kapinaan Roman hengellistä valtaa vastaan. Zwingli ja Calvin sitä vastoin ensi hetkestä saakka hylkäsivät kirkollisen monarkiian ja pyrkivät järjestämään seurakunnan hallitusta miten mahdollista tasavaltaiseen kaavaan. Tämä tasavaltainen taipumus varsin pian kääntyi maallisellekkin alalle, ja Calvinilaisuuden hengellinen harrastus sillä tavoin tuli valtiolliseksi käyte-aineeksi, mahtavaksi historialliseksi liike-voimaksi. En tahdo siltä väittää, että Lutherilaisuudelta historiallista merkitystä on puuttunut, yhtä vähän kuin tahdon sanoa, että Calvinilaisuuden uskonnollinen merkitys on ollut vähäinen. Mutta pääasiallisesti on kuitenkin niiden kumpaisenkin merkitys ollut erilainen.

Tämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen suhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan voittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä taiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat viljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että pyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista lisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä kiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen aikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt ja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden varsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka Cluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen. Uskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat Kristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista lahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi pääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja askeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei uskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi kiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan, hävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti keskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät pyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, — Lutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä, Calvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja että pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät paavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, — Lutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka auttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen laitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.

Mutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään Uskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen aian-vaiheen johtavana aatteena? — Minä en voi sitä ehdottomasti myöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa, ett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei salli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi. Tietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian tapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen siveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi senkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja panevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi sielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan kanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia oloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen sieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa, joista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä Uskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset kysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta yhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli viitattu: — kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat päästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet opin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi välikappaleiksi; mutta monessa paikoin — voisin esimerkiksi mainita Ruotsin valtakunnan — tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen hengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai kansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat olivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle tehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa aikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen skhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon side katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta vähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että Englanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin toimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua kansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen herätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in puhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä vuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja erhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi, että Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia vastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi saattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä. Voisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther itse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut ja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen mies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus "Saksan kansakunnan kristilliselle aatelistolle" v. 1520 oli vetoominen aikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus nostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti poltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit. Uskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut kansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan, niin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei suinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse dogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.

Samaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät Uskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee jotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat saarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli oikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi paljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista mullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä konservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi vastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on, että 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää mahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää totista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa vuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa ylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat väärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen siveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha nyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat luostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden nimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja levittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset säännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen yksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin ansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa. Kuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa opin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt Katholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista. Uskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen tuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi tehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä voitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa vanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon uskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale oli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän kunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat vanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen puoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen vuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä käytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu sijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes tutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon kaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata henki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu Protestanttisuutta vastaan.

Tunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä sitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa Protestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on synkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin asialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi. Heidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen, ainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän järjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta Katholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein on ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin silmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja alttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin jostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä, jostakin suuresta "tarkoitusperästä", joka heidän käsityksensä mukaan "pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet". Tämä tarkoitusperä oli Kristikunnan eheyden säilyttäminen.

Me, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan Protestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka syvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse Protestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen häiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia Ruotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta; Stuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä tapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen dogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli Uskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus, että maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan, korkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita ilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa "pyhä yhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta" pantu ikäänkuin Kristin-opin perus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka tehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti purjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain revittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman menoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin häviö? — Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet antaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi käsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.

Epäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme tulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu dogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta luonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän ehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja antavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta, kuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten ratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä. Uskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on perustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja vaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut ihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin dogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin mekhanillinen kuin hengellinen.