Tätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian yksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos sitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö täytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut alkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? — Tätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.
Aivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja kangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle esteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita kirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä kahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli vallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä. Itse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi tätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät perus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen "tutkia raamatuita", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin milloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut ihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien aikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja kansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin voimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä ja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi kokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä syystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä kaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin huomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian haarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista periaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja Katholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti ihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan, jonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä muodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi luvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain oli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta ei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan oman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen oppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä mureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli tarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon ohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen vallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti tasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään maallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli suvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia vastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen heille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei tosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut muuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän täytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa joskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa, että politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon ainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit Protestanttisuuden historiasta — kuka ei muista Servet'in polttamista Geneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai Saksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin Episkopali-kirkon julmia verituomioita — kaikk nämä esimerkit todistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan varsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä tunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut päästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan ainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa, mutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen säilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne, joka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa, ei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, — juuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle elämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen dogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä kuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen nimeä.
Kumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen että Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä. Katholinen puolue tosin asetti kirkollisen "traditionin" itse Raamatun tasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta niin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen pysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin olivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän; kaikki uusi kehitys oli "anathema". Protestantit taas eivät tunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin apostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin Kristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai valtiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät inhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi säilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat olivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt sallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan juurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta historian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista. Vastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla tuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla muodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella taistelevien tarkoituksia.
Tutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee Uuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys "Uskonpuhdistuksen aikakausi" ei läheskään vastaa sen historialliseen merkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää "yleiskirkollisuuden kukistumisen aiaksi", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se muistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka tapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli ruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian suunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen toimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset eivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä sisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta, jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.
Kuudes-kolmatta Luento.
Protestanttinen taistelu.
Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen — sillä ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet tarkoittivat —, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena. Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.
Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua. Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa. Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon. Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa, mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519 valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran; itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan sukeumaisillaan.
Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna, mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan kuolleena ja haudattuna.
Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin; kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo ymmärtää: — keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen, mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat, hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi, käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen: — Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen, mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä; hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.