Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä, se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka, että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja eheämpi.
Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää. Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm. Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme, Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan, muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille, mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto; mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus siltä itseltänsä puuttui.
Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli, jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.
Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta, joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle; Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli Englannin kuninkaan vävy, — siinäpä siis vielä dynastillinen side valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.
Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin. Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä toistaseksi kokonaan menettänyt.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? — Näyttihän tosiansa tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?
Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.
Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras. Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.