Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Westfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen Uuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi ja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja vaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa muodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin periaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä johtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain vastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että Euroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan. Tämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli niinkutsuttu valtiollinen tasapaino. Katselkaamme ensiksi, kuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun rauhan-teon laitoksissa.

Ne vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat ainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja Katholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt Ranskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle puolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen päällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista vastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten ne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua johtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman Euroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut aian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille myöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka valtiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan hajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten "säätyjen" välillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi sitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys "säädyt" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä pienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista keisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin keskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut Euroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen mukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun jäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako puolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis Eurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen mukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan merkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.

Ensiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi kansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta. Kansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet omien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan kansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin kummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti sen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä, missä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää. Kansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa; sillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka estäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden parempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä Kansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä yhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik IV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut, ja Hugo Grotius'en kuuluisa teos "De jure belli ac pacis" (sodan ja rauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna kansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle seurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno valtioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen oikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi; päin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen panna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; — senpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti törkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla Uusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut mitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet omille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan. Se, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta varottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn maailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten kansakuntain kesken.

Tämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset, jotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen ryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties ei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä uskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat olivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja yksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa. Pahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään yleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin kansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet järjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että kansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli ollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon asettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo syntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain aika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko kohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja kansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt jo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet rauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt katsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään, mille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.

Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys. Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa. Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta kansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi pysähtyneet, vaan "Ruotsalainen maailma" (orbis terrarum Suecanus) — kuten siihen aikaan sanottiin — pyrki epäilemättä leviämään niin avaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä ne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin laventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden korjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta saavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut mitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi, että Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja että se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille valloituksille.

Samaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka Kaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan valtakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin tantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik XIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin Hugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan kansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa Belgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen erikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden loistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi kaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä tämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja tasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV astui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia Ranskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän aikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin mahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja tarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä. Saksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä eripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja itse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja Kristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta pitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa Stuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä omiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan mannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä hetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen tasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa Itämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita Espanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia tunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli aloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt oli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka, näet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset vastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että paljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan. Yleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus ja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia. Ja loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen päässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden varjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi tasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon pieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle johtavan aseman Euroopan politiikissa.

Niinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin nostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka kahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin, sitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä tarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama tasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että sen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen perintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja melkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut suuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä muita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan voiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta kuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja veristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli ansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden seassa.

Melkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli myöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla semmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään varsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni, että sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden harjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja aikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin mahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli ollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin suuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää edustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden oikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.

Tämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen vuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin historian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa vallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka suurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon politiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia ovat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat uusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi rosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja sovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt ovat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista oikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista yhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein kaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan voittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan astuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain yksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä. Tämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin, pyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan perintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka verisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja kansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota, Silesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin Puolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys. Eikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo levinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille siirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon asiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille kansoille rasittavaan yli-herruuteen.

Jos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate maailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole vastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti pysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli matkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman valtio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen itsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta kyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja väkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja Keski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä enemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita Eurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus oli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi la'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena oli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet, oli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt joutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate tosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta siinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi kehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat omia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa henkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa koettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen monarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin Eurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys tuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet olivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä Romalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi näkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja Katholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää edut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet osittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että Ranska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli Hannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan kuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin kuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa. Kun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa Habsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja Holstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus oli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.