Katsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme melkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä puolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side, jonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut. Ulkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen; sillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen sijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet väistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja sitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan, että myöskin tämä "Valtio-itsekkäisyyden aikakausi" on tehnyt melkoista työtä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että kun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden aatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen rauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin rauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt kun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli tietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän välillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä harrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa — kansojen "parempana omana-tuntona", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka, jolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli kysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin Husilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka mietti jotakin Euroopan kansain "tasavaltaa" keskinäisen liiton ja sopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen diplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka uskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli aate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi tieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä tunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti noudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin tunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden yllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin tyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin hedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin kehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu kiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja teollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää monenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen ohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin milloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet sanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka tähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus yleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä humaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta, historiallista kehitys-jaksoa.
Ne lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin hätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta jos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo sovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä, joita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita, näet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten ajatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin valtiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka olisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen. Varsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta liikkeestä, joka — kuten ennen olemme nähneet — oli alkanut Keski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta koska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin oloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti uudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz, muita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset kysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille kannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten kaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse Kristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa oli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo 17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle vihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja Encyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän, niin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin taipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet Humanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet yleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli yksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt ilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla loukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni näytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati tämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin, jotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian yleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen oikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein huomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut itsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi yhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin, joihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai käytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat yhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen luokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi valtiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.
Erinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen tarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja avara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin mielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan lopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin Rousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta yllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli kokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan epätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka ihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin luonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo olisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus tulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava aate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen kuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme siis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen kansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta elin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta se jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän uuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.
Kahdeksas-kolmatta Luento.
Vallankumous ja kansalliset liikkeet.
Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa, vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni luonnosta lainattua kuvaa, — aate-virrat sekaantuvat toisiinsa, muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä, joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?
Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia. Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että — kuten viime luennossa koetin osoittaa — Uuden aian henkiset herätykset olivat muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty, jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.
Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli, niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen, jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.
Britannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki perustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan tehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin koska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat jääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut haara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi yhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten tiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka Atlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden isänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet kokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi kansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla. Se vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset valtio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa paikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan aikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei missään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka hallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille Yhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet ja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden ylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön kiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja kirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, — tämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka oli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen yhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että moni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa. Kuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet itsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous, eikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona alkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin koitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä taisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus. Ihmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun vaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen kohtaloita.
Ranskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä nytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio ei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt kiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri kansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai haittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri historioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen epopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu vähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa taas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän suosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen enimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että historioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut kuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan historian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut, että Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat vallankumouksellensa ihan väärän suunnan; — ja senpä Saksalaiset ymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat arvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä sanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan vallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että se on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan yli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen kokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi asettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut järjellisesti menetellä? — Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä; sillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka vihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen valloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian kamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä hairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat parempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä vallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut korkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä ne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos myönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme kuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan edellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin, emme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä, jos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon valtaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen ankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen yksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen hävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan maailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken tutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen aate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan ihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin yksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.