Ensiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään merkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja la'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan oikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen kaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että aikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.
Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet, että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista, jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta, olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta, astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta. Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat, jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut. Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla, Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna, herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen maailman historiassa.
Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina, yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen, Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus, Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain äskeiset vapauden-taistelut, — siinähän kokonainen sarja maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.
Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä, oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen vuosisadan humanisista harrastuksista.
Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys, valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan. Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.
Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on ehditty aatteiden edistysmatkalla.
Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?
Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta. Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut. Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.