Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Luentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole voinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille osoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän meidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän kehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas ja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en katso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja tärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus. Tähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa alinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa lyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan historia, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan kuvautuu.

Asia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja Vanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole olemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian näkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin sodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan aikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta vihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä tehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena tehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja synnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä melkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin vihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo suuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa niiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta sulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin sivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma on tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi sulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja käsite "ihmiskunta" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.

Mutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että se riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta, yhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko antaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta hajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan historiassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa yhteisenä ihmiskuntana, — Kristikuntana. Tässä yhteydessä kansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen historialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden humaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti järjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja. Semmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen mukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi. Myöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian "Romalaisena" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään todellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä kaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian Katholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys, joka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen humaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä että keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille tarkoitus-perille.

Yleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä tarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja, kukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja Katholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan kansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja että osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa yleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon kukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon, että yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset tarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää aatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen laitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian humaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat ja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät historian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden ääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen maailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys — "humanitatem homini dare", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, — on nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se toteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä kansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku yleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.

Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa. Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin, kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet. Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään, milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä, kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta, siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää kohden.

Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina; sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita, ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet. Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen muodossa? — Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat. Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä; sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa. Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta.

Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt. Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken. Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa, paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty; sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä, säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus. Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui, että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi, eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.

Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan toiminta-halua, — johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? —

Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä, että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa, mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf "Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se tuomitsisi omassa asiassaan.

Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja verisempi; — miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu välttää? — Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä kyllä! — arvelette —: intohimot kumpaisellakin puolella sen vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista. Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava, joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian "Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet; sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut oikeutettu.