Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä, minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa, saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea merkitystä vailla.
Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada, täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.
Kolmas-kymmenes Luento.
Nyky-aian taistelu-seikoista.
Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta, puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti: "Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax perpetua (alituinen rauha), — sillä kuolleet eivät tappele, mutta eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua tuomio-istuimista". — Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: — yleinen ja pysyväinen rauha on muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei enää olisi mitään sodan syytä. — Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee, että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä, jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.
Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa, että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen kesken on turha ja epä-käytöllinen? — Tuskinpa kyllä, kun muistamme, että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa, jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan. Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi, on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta, joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?
Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on? — siinähän juuri onkin kysymys.
Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että "sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden tutkijan puhua:
"Asiain nykyisessä tilassa" — sanat kuuluvat —, "ja onhan epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan (une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan vaihettaisivat isäntää".[48]
Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden, seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi, pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni", että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei ole mikään voimassa oleva oikeus.