Uuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan tykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa oli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut sänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä, nimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä sallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset ovat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan kasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine pratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin multa-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa kasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että voitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin kasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi päiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin kasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli siitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin tavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät, taidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut keripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi pullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo ankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti kaikki näin kärsityt vahingot.
Tammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen lämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin oli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi. Ankarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä, jolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9° ja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut miksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta niin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa kipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin oli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys näkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka jäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta kummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat keskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin peninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli vielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.
Silla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä. Helmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo laivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun tunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa kajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla villa-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat jäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli kokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista kopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo kajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä kajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi ja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet yllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin pelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten kannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit ja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo lumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita, joita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat, kärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään kulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat kuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat. Lopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla näkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet ulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa koko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon käen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke keripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen terveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä hohteesta päivä-paisteella.
Toukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä jäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa oli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään sulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin se asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä katsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa jalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä enimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin paikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille napapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin joutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja kivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö (Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli jommoinenkin määrä.
Samaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi Talvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot tulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat matkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi lämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli korkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun lopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä +40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja lumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin riutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui semmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää, vaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat tätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja purjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.
Komentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa perille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen päin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin mennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi esteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi jäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin itää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole tarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa, on helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta lännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja vesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi, ja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan melkein hauskasti ja iloisesti. "Minun oli onni", komentaja lausuu, "nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa eroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä terveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes kahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet omilla varoillamme".
3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta Franklin'ia.
Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle, yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä kukaan on käynyt.
Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.
Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti että käytännöllisesti, — tieteellisesti saattamalla monta uutta teko-asiaa ilmi, — käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi suurta laivaa Juhana Franklin'in komennon alla. Franklin oli kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa, hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan, niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat nimet: Crebus ja Terror. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä, purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.