Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille

by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille, ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja, Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000 puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.

Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000 puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä. Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille; nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin, että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja apu luvattiin kummaltakin kohden.

Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan, kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna. Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat — Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut, jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän asti.

Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat. Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat, joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla. Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren rannikoille.

Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta, Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät: Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in laivat tästä lähteneet? — Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.

Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852 lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla, elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää. Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin, kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane. Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet synkeään epätoivoon.

Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin (koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen) peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.

Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen, nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle. Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure, Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka, johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260° idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa. Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa, kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". — Asia oli MacClure'lle yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850 olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän; siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt, toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven 1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä Armon-lahden jäissä.

Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti, Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi ja vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella, ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan, että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta, ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia (+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.) Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.

Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden. Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin 40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa, vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä. Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina mannermaatta, pitkän päivä—matkan päässä länteen päin Isosta Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä, että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille paikoille heittivät henkensä.