Vaan erinäinen seikka ajoi nämä viivytystuumat tyhjiin. Oli jo kesällä keisarikunnan sotaministeri vaatinut, että Puolanmaasta, joka useita vuosia oli saanut olla sotaväen-otosta vapaana, piti ensi tilassa otettaman suhteellinen rekryytti-määrä valtakunnan sotaväkeen. Uuden asevelvollisuus-lain mukaan olisi palvelukseen ottaminen ollut määrättävä arvan mukaan. Mutta erinäisistä syistä säädettiin, että tällä kerralla tilanhaltijat ja koko maanviljelys-luokka oli vapautettava, ja että irtaimesta väestä ja kaupunkien levottomasta nuorisosta piti otettaman keitä vain käsiin saatiin. Tunnustettuna tarkoituksena tällä mielivaltaisella toimella oli riistää kumouspuolueelta sen varsinaiset liikevoimat. Näin suunniteltuna rekryytin-otto tapahtuikin aamu-yöstä Tammik. 15 p. 1863. Keskuskomitea oli pitänyt huolta siitä, että melkoiset joukot otettavista olivat edellisinä päivinä päässeet Varsovasta pakenemaan joko ulkomaille tai maaseuduille; mutta aseelliseen vastarintaan ei ollut silloin vielä aikomus ryhtyä. Asia kuitenkin päättyi toisin. Keskuskomitean johtomiehet eivät enää voineet hillitä niitä intohimoja, joita se oli virittänyt. Yöllä Tammik. 17 ja 18 p. välillä se pakoitettiin julistamaan yleisen noston alkavaksi yöllä 23 päivää vastaan. Jo 18 p. ilmestyi ensimäinen sissiparvi Kampinos-metsässä, pohjoisessa Varsovasta. Arpa, koko Puolan kansalle onneton arpa, oli siis langennut.
Itse asiassa kapinan-nosto tällä hetkellä oli hurjinta hulluutta; sillä, vaikka salaliiton järjestelmä sinänsä oli suurella taidolla kehitetty, puuttui liikkeeltä todellisen sodankäynnin ensimäiset ehdot: joltinen varasto aseita sekä sotataitoisia päälliköitä, jotka olisivat osanneet harjoitella noita tarjoutuvia vapaaehtoisia välttämättömiin temppuihin. Kuinka toisenlaisilla toiveilla oli alkanut 1831 vuoden kapina, jonka sydämmenä oli valmis kansallinen armeija kokeneiden kenraalien johdon alla. Mitään yhteistä johtoa ei tässä voinut olla, ja nuo hajanaiset sissijoukot, jos kohta jokuinen niistä nousikin 3000:een mieheen, olisivat olleet muutamassa viikossa hävitetyt, ellei venäläinen sotakomento olisi noudattanut mitä takaperoisinta taktiikkaa. Vastoin Suuriruhtinaan mielipidettä ja Wielopolski'n neuvoa, ko'ottiin sotaneuvoston käskyn mukaan tuo 83,000:een mieheen nouseva venäläinen varusväki muutamiin strateegillisiin pääpaikkoihin, ikäänkuin olisi oltu tekemisessä vahvan vihollisvoiman kanssa. Seurauksena oli, että yleensä maaseutu ja pienemmät kaupungit jäivät kapinoitsijain valtaan ja itse väestö, jota ei hallitus osannut suojella, käsitti kapinan tunnustetuksi sodankäynnin muodoksi. Vielä tärkeämpi etu kapinoitsijoille oli ulkomaisten rajain paljastaminen, joten saattoivat etenkin Galitsiasta täydentää asetarpeitansa ja muita puutteita. Sillä tavoin kapina sai jatkua ja voimistuakkin, sill’aikaa kuin venäläinen pääkomentaja, Suomesta kotoperäinen parooni Ramsay, osoitti varsin vähän pontevuutta sotatointen johdossa.
Kevään tullen ulkomaiset vallat alkoivat sekaantua asiaan. Huhtikuun alkupuolella Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät Pietariin yhteisen kirjelmän, jossa moittivat Venäjän hallitusta Puolassa suunniteltujen uudistusten riittämättömyydestä. Samaan aikaan oli keisari erinäisellä julistuksella tarjonnut kapinallisille anteeksi-antamusta, jos he kuukauden kuluessa heittäisivät aseensa; hän sen ohessa lupasi vielä pitää voimassa alkuun-panemansa parannukset maan sisällisessä hallinnossa sekä ne "kehittää aian ja kansan tarpeiden mukaan". Nämä sovinnon alkeet nyt turmeli ulkovaltain esiintyminen. Puolalaiset eivät voineet muuta uskoa, kuin että aseellinen apu oli odotettavissa, jos vastarinta jatkuisi ja tulisi yhä yleisemmäksi. Pariisilaisen pakolaiskunnan kehoituksesta useat valtioneuvoston jäsenistä jo luopuivat ja Wielopolski'n johtama siviili-hallitus kohtasi yhä enemmän vaikeuksia. Itse Suuriruhtinas Konstantino, jonka seurapiirissä Varsovan ylimysnaiset jo kauan aikaa olivat kuiskanneet epäluuloja Wielopolski'a vastaan, ei enää ollut varmalla kannalla asiain tarkoituksen-mukaisen johdon suhteen. Sota-toimissa tosin tuli parempi järjestys, kun Ramsay'n sijaan jo Huhtikuun alulla tuli tuo Suomessa hyvin tunnettu, entinen kenraalikuvernööri, kreivi Fredrik Wilhelmi Berg, iältään lähes 70-vuotias ja ulkomuodolta jo kuihtunut vanhus, joka kuitenkin oli säilyttänyt kaikki henkiset voimansa ja sukkelan kekseliäisyytensä. Mutta kreivi Berg ei myöskään ollut taipuvainen kannattamaan sitä itsenäistä siviilihallintoa, joka tavallaan oli esteenä kapinan kukistamiselle. Näin Wielopolski'n asema tuli yhä enemmän mahdottomaksi. Kesällä hän vihdoin anoi virkavapautta ja matkusti Berlin'iin, terveyttänsä hoitamaan. Syyskuussa Suurruhtinas kutsuttiin pois Varsovasta ja samaan aikaan Wielopolski sai lopullisesti eron virastansa. Koko valta, sekä siviilihallinto että sotakomento, jäi kreivi Berg'in haltuun.
Kapinallisten sotatoimet eivät olleet muuta kuin säännöttömien partiojoukkojen hajanaisia yrityksiä, joissa epäilemättä osoitettiin suurta uroutta, mutta kokonaisjohtoa puuttui. Tosin jo Maaliskuussa eräs Langievitsh oli anastanut diktaattori-vallan, mutta ennen pitkää hän tungettiin Galitsian puolelle, jossa Itävaltalaiset ottivat hänet talteensa. Useat muut päällikkönimet mainittiin taistelujen ohessa: Frankovski, Padlevski, Bogdanovitsh, ranskalainen Rochebrune, vieläpä eräs nainen neiti Pustovojova, y.m. Mutta näiden hajanaiset urostyöt eivät voineet toivottua tulosta tuottaa, kun ei mikään varsinainen armeija niitä kannattanut. Itse "keskuskomitea", joka nyt otti nimen "kansalliskomitea" ja sinetissään käytti Puolan, Litvan ja Ruthenian vaakunat, oli alituisten sisällisten vallankumousten alaisena eikä lopulta muuta toiminut kuin salamurhan tuomioita ja niiden täytäntöönpanoa kätyriensä kautta. Venäläinen sotaväki taas, ärsytettynä sissijoukkojen päällekarkauksista, harjoitti monessa paikoin julmaa kostoa. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys oli kerrassaan loppunut.
Tällä välin oli yleisessä mielipiteessä itse Venäjänmaalla tapahtunut suuri muutos Puolan suhteen. Niinkuin jo olemme maininneet, Puolan hallinnollinen itsenäisyys herätti ensi aluksi Venäjällä paljon myötätuntoisuutta. Mutta Puolalaisten osoittama vihamielisyys ja olletikkin ulkovaltain uhkaukset vaikuttivat käänteen yleisessä mielipiteessä. Vanhat muistot 1812 vuoden taistelusta Napoleoni I:stä vastaan virisivät uudestaan ja kaikista keisarikunnan osista tulvasi uskollisuuteen vakuutuksia keisarille. Sanomalehdistö, olletikkin Moskovskija Viedomosti, yllytti tämän kansallisen kiihon äärimmälleen. Ensi aluksi keisarillinen hallitus ei tahtonut muuttaa suunnitelmaansa kuningaskunnan suhteen. Vielä Toukokuun keskipaikoilla oli sisä-asiain päälliköksi Varsovassa nimitetty puolalainen ylimys, kreivi Ostrovski; mutta samaan aikaan lähetettiin Vilnaan tuo säälimätön kenraali Muraviev, jonka tehtävänä oli jos millä keinoin hyvänsä tukehuttaa Litvaan levinnyttä kapinaliikettä. Se oli paha enne varsinaiselle Puolanmaalle. Kun Wielopolski ja Suuriruhtinas Konstantino olivat poistuneet, ryhtyi kreivi Berg asiain johtoon; hyvin käsittäen, että Varsova oli kapinaliikkeen sydän, hän päätti "kansallishallituksen" harjoittamaa hirmuvaltaa vastaan panna yhtäläisen hirmuvallan. Kaupunki jaettiin pieniin piirikuntiin, jokaisessa oma sotapäällikkönsä; toreille nostettiin hirsipuita ja nuo jokapäiväiset salamurhat, joita kaupungissa yhä harjoitettiin, saivat aina vastineeksi hirttämistuomion, joka kohtasi milloin syyllistä, milloin syytöntäkin, ellei syyllistä löydetty. Vaikutus oli pian huomattava. Pääkaupungin väestö, joka peloituksen valtaamana oli noudattanut salaisen hallituksen käskyjä, asettui pian tuon vielä peloittavamman virallisen hirmuvallan puolelle. Jonkun viikon kuluessa kansallishallituksen jäsenet olivat pötkineet tiehensä rajan yli ja kapinaliekki oli pääasiallisesti sammunut.
Kun maa tällä tavoin oli rauhoitettu, olisi kreivi Berg epäilemättä osannut järjestää säännöllistä siviilihallintoa, kenties jossakin määrin jatkaa Wielopolski'n aloittamaa uudistustyötä. Mutta hän ei enää hallinnut asemaa. Hänelle tosin jäi varakuninkaan eli namiestnikin ulkonainen arvo. Mutta sisäasiain johtoon lähetettiin Venäjältä toisia miehiä, Nikolai Miljutin ja ruhtinas Tsherkaski, joiden tehtävänä oli hävittää perin juurin, mitä Puolassa vielä oli kansallista. Näiden toimet eivät enää kuulu tämän historian kehään. Ainoastaan sen tahdomme mainita, että alustalaismaat ilman korvauksetta annettiin talonpojille, — siis vielä jyrkempi ratkaisu kuin mitä Maanviljelysseura aikoinaan oli päättänyt. Aateliston köyhdyttäminen oli tämän toimenpiteen silmämääränä ja seurauksena.
Kesällä Ranska ja Englanti vielä kerran olivat uudistaneet diplomaatilliset huomautuksensa Puolan asiassa. Se kuitenkin jo alkoi olla selvää, että suurten sanain takana ei ollut mitään vakavaa tarkoitusta. Kun Venäjän valtiokansleri, ruhtinas Gortshakov, oli Länsivalloille antanut terävän vastauksensa, lakkasi tuo diplomaatillinen meteli itsestään. Länsivallat eivät olleet muuta vaikuttaneet kuin selvää turmiota Puolan kansalle.
Markiisi Aleksanteri Wielopolski, näiden tapausten merkillisin mies, hän joka oli suunnitellut uuden tulevaisuuden kansallensa, asettui sitten Dresden'iin asumaan ja kuoli siellä Jouluk. 30 p. 1877.