Vihdoin viimeinkin oli kumminkin markiisi Wielopolskin onnistunut maltillisella ja luottamusta herättävällä käytöksellään päästä Pietarissa tarkoitustensa perille. Päätettiin korkeimmassa paikassa, että Puolan sisällinen hallinto oli kokonaan eroitettava keisarikunnan viranomaisista, että keisarin edusmieheksi Varsovassa oli asetettava Aleksanteri II:n veli, Suuriruhtinas Konstantino Nikolajevitsh, että piiritystila oli vähitellen lakkautettava ja siviili-oikeuslaitos siis pantava voimaansa, ja että siviilihallinnon päälliköksi oli asetettava näiden uudistusten alkuunpanija markiisi Wielopolski. Tämä uusi hallitusmuoto oli epäilemättä vähemmin loistava kuin se, minkä Aleksanteri I v. 1815 oli Puolan kuningaskunnalle lahjoittanut; muun muassa puuttui varsinaista kansan-edustusta, koska hallituksen asettama Valtioneuvosto harjoitti ainoastaan neuvon-antamisen ja anomisen valtaa. Mutta tällä hetkellä ei sopinutkaan laveampaa itsehallintoa pyytää. Koko hallintokoneisto oli kumminkin uskottava puolalaisten kansalaisten omiin käsiin, ja erinäiseksi suosion-osoitukseksi oli katsottava jalon ja hyväntahtoisen Konstantinon nimitys hallitsijan paikalliseksi edusmieheksi.

Kesäk. 14 p. 1862 Wielopolski saapui Varsovaan, ryhtyäkseen uuden virkansa toimiin. Hän heti kääntyi maan etevimpien miesten puoleen, saadakseen heidän isänmaallista myötävaikutustaan. Mutta häntä vastaanotettiin ylipäänsä varsin kylmästi. Aateliston johtomiehet, etupäässä Andreas Zamoiski, eivät voineet sulattaa, että Maanviljelysseura oli lakkautettu, ja pysyivät itsepintaisesti uudistustointen ulkopuolella. Kumouspuolue vielä jyrkemmin vastusti kaikkia parannuksia jo senkin vuoksi, että ne olivat Venäläisten myöntämiä. Paitsi sitä asetettiin ehtoja, joista hyvin tiedettiin, ett'ei keisari paraimmallakaan tahdolla olisi voinut, Venäläisten kansallistuntoa loukkaamatta, niihin myöntyä. Wielopolskille luettiin viaksi, ett'ei hän saanut toimeen Litvan ja Länsi-Venäjän yhdistämistä Puolaan. Tämä järjetön vaatimus rikkoi kaikki sovinnon mahdollisuudet. Kun salainen valta kumminkin pelkäsi, että Wielopolski'n järjestelmä pääsisi mielissä voitolle, ryhdyttiin taas väkivaltaisiin toimiin ja uusi hämmingin aika alkoi.

VIII.

SALAMURHAN-YRITYKSET. ILMI-KAPINA v. 1863.

Kesäk. 27 p., muutamia päiviä ennen kuin Suuriruhtinas oli saapunut, tehtiin murhan-yritys kenraali Lüders'iä vastaan. Itse Suuriruhtinasta aiottiin murhata rautatie-asemalla, hänen saapuessaan puolisonsa kanssa, ja Heinäk. 3 p. tehtiinkin häntä vastaan murhanyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut. Kuukautta myöhemmin Wielopolski'a vastaan yritettiin samanlaista rikosta. Kolme rikoksen-tekijää tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Mutta salainen keskushallitus julisti heidät marttiiroiksi, käskien pitää julkisia rukouksia heidän edestänsä, ja pääkaupungin hienottaret kunnioittivat näiden muka isänmaallisten miesten muistoa. Tarkastukset, jotka murhan-yritysten johdosta pantiin toimeen ja joissa 66 salaisen hallituksen jäsenistä otettiin kiinni, saattoi myöskin ilmi salaliiton ohjesäännöt. Tämä asiakirja ei enää sallinut epäilystä siitä, että tuo "Kansallinen keskuskomitea", kuten se itseänsä nimitti, tarkoitti ja valmisti yleistä kapinaa, että se sitä varten kokosi aseita ja keräsi rahavaroja, että sen aikomuksena oli itse Venäjänmaallakin yllyttää tyytymättömät ainekset yhteistä vihollista, s.o. Venäjän hallitusta vastaan. Näihin paljastuksiin "Keskuskomitea" vastasi (Syysk. 1 p.) ilmoittamalla, että se juuri katsoikin itseänsä kansan todelliseksi ja lailliseksi hallitukseksi. Yleinen mielipide maassa nähtävästi ei ollut pahantekijäin puolella; päinvastoin kauhistus ja mielipaha näkyy olleen maaseuduilla varsin suuri, ja suuriruhtinaan julistus Elok. 27 p., joka vetosi Puolalaisten isänmaan-rakkauteen ilkitöiden ehkäisemiseksi, kohtasi paljon myötätuntoisuutta. Mutta yleinen mielipide oli yleensä heikko ja helposti eksytetty. Aateliston joukossa oli kyllä maltillista osaa, joka oivalsi, mihin tämä hurja meno lopulta veisi. Niinpä Syyskuun alussa noin 300 aatelismiestä kokoontuivat Varsovaan. Alkuperäinen tarkoitus oli erinäisessä adressissa kääntyä Suuriruhtinaan puoleen, lausumalla rehellisten ihmisten inhoa siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta kun ei sovittu sisällyksestä ja kun ei kreivi Zamoiski tahtonut yhtyä tähän mielen-osoitukseen, jäi yritys sillensä. Sen sijaan allekirjoitettiin Syysk. 11 p. kreivin luona eräs hänelle osoitettu kirjelmä, jossa kokoontuneet pyysivät häntä esittämään Hänen Keisarilliselle Korkeudelleen kansan tarpeita ja vaatimuksia. Mutta näin muodostuneena kirjelmä pääasiallisesti muuttui valituskirjaksi, jossa vanhat ja uudet kärsimykset lueteltiin ja sovinnollista mieltä tuskin nimeksikään tuli näkyviin. Päinvastoin kirjelmän viimeiset lauseet katkaisivat kaikki sovinnon mahdollisuudet. Ne kuuluivat:

"Puolalaisina emme voi hallitusta kannattaa, ellei tämä hallitus tule puolalaiseksi ja ellei kaikki ne maakunnat, jotka muodostavat isänmaamme, tule yhteenliitettäviksi ja nauttimaan perustuslaillista hallitusmuotoa ja vapaita laitoksia."

"Julistuksessaan Suuriruhtinas itse on käsittänyt ja kunnioituksella maininnut rakkautemme isänmaahan; mutta tätä rakkautta ei voida ositella; jos rakastamme isänmaatamme, sitä rakastamme kokonaisuudessaan niissä rajoissa, mitkä Jumala on sille antanut ja historia vahvistanut."

Nämä sointuvat lauselmat selvästi ilmoittivat, ett'ei mitään sovintoa voisi syntyä, ennen kuin kaikki ne alat, joissa Puola muinoin oli hallinnut litvalaisen ja pikkuvenäläisen väestön yli, jälleen siihen yhdistettäisiin. Sananmukaisesti näytti siinä olevan sekin vaatimus, että vielä Posenin ja Galitsian maat pitäisi Venäjän keisarin toimesta takaisin hankittaman. Näytti todellakin siltä, että Puolan aatelisherrat eivät olleet historiasta mitään oppineet.

Tämä surullinen käänne asiassa on epäilemättä luettava kreivi Andreas Zamoiski'n syyksi. Asemansa ja nauttimansa arvon kautta hän yksin olisi voinut johtaa olot sovinnollisille perille. Mutta hän ei ollut se mies, joka olisi pannut kansan-suosiotansa alttiiksi kansan pelastamiseksi, ja näin hän joutui muiden johdettavaksi. Kohta sen jälkeen hän sai käskyn lähteä Pietariin, tekemään keisarille selkoa kannastansa. Hän ei noudattanut käskyä, vaan matkusti sen sijaan Pariisiin, jossa niin muodoin yhtyi tuohon Puolan kansalle niin paljon vahinkoa jo tehneesen pakolaiskuntaan.

Yleinen asema oli todellakin kummallinen. Wielopolski'n väsymättömällä toimella uudistuspuuhat edistyivät hyvin. Alustalaismaiden arvaus lunastusta varten kulki tasaista menoaan. Koululaitoksen uudistus edistyi erittäin nopeasti; kolmenkymmenen-vuotisen lakkautuksen perästä Varsovan yliopisto syntyi uudestaan ja sai opettajakunnan, etevämmän kuin mitä oli toivottukaan. Uusia lakiehdotuksia oli yhä tekeillä: rikoslaki oli uudistettava, samoin kunnallis-asetus, Puolan pankin ohjesääntö, jonka ohessa uusi maanviljelys-pankki oli perustettava alustalaismaiden lunastamista varten, y.m. Toiselta puolen oli kumouspuolueen vastahanka jo käynyt aivan julkiseksi. Lokakuussa 1862 "Kansallinen keskuskomitea" vaati aatelistolta kansallisen veron. Sen valtaa melkein tunnustettiin lailliseksi, ja sen kuolemantuomiot, jotka "jumalallisen koston enkelit" s.o. keskuskomitean hirttäjä-santarmit panivat täytäntöön, katsottiin luonnolliseksi vallanharjoitukseksi. Kaikkialla ja kaikissa kansanluokissa oli se ajatus jo juurtuneena, että ennen tai myöhemmin yleinen kapina oli nostettava. Mutta enimmältään, jopa itse keskuskomitean johtomiehissäkin, oli se käsitys vallalla, että valmistukset vielä olivat keskentekoisia ja että toimeenpano oli lykättävä soveliaampaan aikaan. Myöskin Pariisilainen pakolaiskunta kehoitti malttiin ja varovaisuuteen, koska eurooppalaiset valtio-olot eivät tuntuneet lupaavan kapinalle mitään todellista kannatusta.