I.
KATSAUS PUOLAN ENTISEEN HISTORIAAN.
Ymmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme voi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän kuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.
Kuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat siis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja Moraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään vallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit eli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta. Koillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan vieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten liittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta 9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella. Mutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin varhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen matkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden naapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut Puolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin ulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in tienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet kansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin vaiheisin on tässä tarpeellinen.
Vanhin historia on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan pääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen) ja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan loppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan. Neljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja vastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen sivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa; mutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta toimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta. Ulkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen alisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain päätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja vuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että tuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen ainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä Saksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle vaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan Itämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin Puolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan luonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis täytyy lyhyt selitys antaa.
Puolan suuruuden aika, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v. 1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi ja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen Ritarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon Kalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella Litvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin eroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli vielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten ruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan, levisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk, Valkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova nyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen taistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa tappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410 murtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi ritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen täytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan pitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin idempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan lääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana protestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua Brandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan nimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi Brandenburg’iin.
Alkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen kuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain aatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan vaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin molempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina yhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa Puolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan kansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen ylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi alhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen kansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli maanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui yksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.
Näistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen mahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan ja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä, Krimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen niistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa, oli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa v. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä Turkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan läntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa vastaan.
Vaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka vähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.
Puolan kansan perikadon oireita, jotka olivat sekä valtiollista että yhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta, jossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan aateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan valitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli sammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden ja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa ruvettiin nimittämään "tasavallaksi", vaikka sen johdossa muka oli elinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka Vaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle ja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä taisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain Vladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen retkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin tuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut Puolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan hajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu alue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää Smolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin yliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden karttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo paljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin tuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain tavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä, mutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa puolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan puutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan edustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta harjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut olemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse valtiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi jotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut aatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun selässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin läsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa ("liberum veto") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu muulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin tämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa, muodostaen erikois-liiton ("konfederationin") eli toisin sanoin kapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että Puolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku ulkoa päin sitä kohtasi.