Muun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen ja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet että pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen Galitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä kuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä tavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko, Puolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään yliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596 toimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin eräs välimuoto, nimeltä "Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen" kirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen kirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia erikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän ohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu jotenkin väkivaltaisesti ja "yhdistettyä kirkkoa" ja sen tunnustajia oli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin kohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti pitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä v. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty, pappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään latinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku määrä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä suvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian aikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi lähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina II:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan asioihin.
Puolan valtiollinen häviö alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna Katariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa Stanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän lähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti ylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä melkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti Puolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja uskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa Venäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon, joka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin Padoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat laillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen yritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä myöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan supistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista Veikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk, Mohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5 miljoonaa asukasta tässä Puolan ensimäisessä jaossa lohkaistiin siitä irti.
Tuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät näkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia sivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot järjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli ollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli, että tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä edustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä alkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen uusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti ehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden harrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton Targovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin 100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin asettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka keisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi ja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä Puolan toisessa jaossa v. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko Suur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi Valko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan valtakunnasta oli enää jälille jäänyt.
Viimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus Kosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti kansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan. Urhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti kukistettiin ja kolmannessa jaossa v. 1795 tämä iki vanha valtakunta pyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan Litvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir, Lublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa Varsovan kanssa.
Uusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä Ranskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle jotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin kuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n kanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda Veikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä Varsovan herttuakunta, johon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok kuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta otetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli itsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun. Ajan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai haudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli kukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti Puolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta alueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella tavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja Galitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi kaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan kuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari, kansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.
Oli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä perustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus nähdään seuraavasta esityksestä.
II.
PERUSTUSLAILLINEN AIKA ALEKSANTERI I:n JA NIKOLAI I:n HALLITESSA.
METELIT VARSOVASSA SYKSYLLÄ 1830.
Sen hallitussäännön eli "kartan" kautta, minkä Aleksanteri I oli Puolan kansalle lahjoittanut, oli uusi kuningaskunta saavuttanut vapaamman ja paremmin järjestetyn valtiomuodon kuin mitä tämä kansa entisinä vuosisatoina milloinkaan oli nauttinut. Hallitusneuvosto oli kokoonpantu vastuun-alaisista ministereistä ja valtakunnan korkeista virankantajista. Eduskunta oli kahtena kamarina: ylihuone eli senaatti, kokoonpantuna pispoista, voivodeista ja kastellaneista, joita kuningas nimitti elinajaksi rikkaan ylimyskunnan seasta, ja edustajahuone, johon aateliset maakunnista valitsivat 77 jäsentä ja kaupunkien asukkaat 51. Maata-viljelevä kansa ei nauttinut mitään valtiollisia oikeuksia; sillä se oli vielä epävapaassa asemassa, aateliston alustalaisina. Siinä- juuri tämän yhteiskunnan vanha epäkohta, joka olisi tarvinnut pikaista korjausta.
Pahaksi onneksi yhteiskunnalliset parannukset saivat astua syrjään valtiollisten harrastusten tieltä. Itse valtiopäivät sekä v. 1818 että v. 1820, niinkuin myöskin v. 1825 saivat varsin vähän hyödyllistä toimeen. Isänmaallinen mieli, jota ei milloinkaan ole Puolalaisilta puuttunut, alkoi suuntautua yrityksiin ja toiveisin, joilla ei ollut mitään perustusta maailman todellisissa oloissa. Puolan loistava muinaisuus ei jättänyt mielissä tilaa olojen tyveneen punnitsemiseen eikä sallinut kansallishengen tyytyä siihen ahtaaseen onneen, johon nyt vihdoin vaikeiden vaiheiden perästä oli päästy. Eikö Puolan kansan sittenkin pitäisi saada takaisin ne laveat maa-alat, jotka kavalasti oli siltä ryöstetty? Sekä Preussi että Itävalta oli anastanut haltuunsa suuria kappaleita puhtaasti puolalaista kansakuntaa. Mutta se kumma kuitenkin tapahtui, että Puolalaisten kansallinen kiihko melkein yksinomaan kääntyi Venäjää vastaan, vaikka ne maakunnat, jotka olivat Venäjälle kadotetut, nimittäin Litva, Valko-Venäjä ja Pikku-Venäjä eivät olleet puolalaista kansallisuutta ensinkään, vaan ainoastaan puolalaistuneiden aatelisherrojen valtaamina. Juuri nämä alueet tuntuivat puolalaisille isänmaan-ystäville erittäin kalliilta kansallis-omaisuudelta, josta he eivät kunniansa tähden voineet luopua. Ja koska vanhastaan olivat tottuneet pitämään Venäjän kansaa kaikin puolin ala-arvoisena sivistyksessä ja valtiollisessa kehityksessä, he eivät antaneet mahtavalle keisarikunnalle anteeksi sitä heikompaa asemaa, johon itse olivat vajonneet.