Tämä kytevä kansallisviha ei estänyt Puolan vapaamielisiä ryhtymästä salajuoniin venäläisen kumouspuolueen kanssa joka Aleksanteri I:n loppuvuosina oli miettinyt väkivaltaista valtiomuutosta, keisarin murhaa ja keisarillisen huonekunnan hävittämistä. Aleksanteri I kuoli Taganrog'issa Jouluk. 1 p. 1825, ennen kuin tämä salaliitto tuli ilmi. Mutta kun vainajan lähin veli Konstantino, joka sotaväen päällikkönä asui Varsovassa, oli ilmoittanut luopumuksensa ja nuorin veli Nikolai I oli ryhtynyt hallitukseen, luulivat liittolaiset ajan tulleen ja nostivat Pietarissa pienen sotaväen-kapinan, joka kuitenkin heti kukistettiin, Jouluk. 26 p. Johtajat eversti Pestel ja neljä muuta tuomittiin hirtettäviksi; mutta tutkinnossa tuli ilmi, että tuo rikollinen hanke oli Puolassakin voittanut kannatusta. Kun tämän johdosta "isänmaallisen liiton" jäsenet vedettiin tutkittavaksi Puolan senaatin eteen, asettui yleinen mielipide syytettyjen puolelle ja tuomio tuli niin lievä, että se oli melkein saman-arvoinen kuin täysi vapautus. Syystä keisari kuuluu huudahtaneen tuomarien menettelystä: "Onnettomat! ovat pelastaneet syylliset, mutta saattaneet maan turmioon!"
Tämä oli kyllä huomattavana, kun Nikolai Huhtikuulla 1829 tuli Varsovaan kruunattavaksi. Jo Joulukuussa edellisenä vuonna oli Varsovan sotilaskoulussa solmittu salaliitto, jonka alkuunpanijana oli eräs Kaartin alaluutnantti Vysocki. Se pian levisi muihinkin piireihin ja etupäähän astui yliopiston professori Lelevel, oppinut historioitsija, mutta sen ohessa hurja kumousmies. Tuumana oli kruunausjuhlien aikana murhata keisari ja hallitsijaperheen jäsenet. Viime hetkenä toki epäröitiin ja aikomus jäi täyttämättä. Mutta hanke oli melkein "julkisena salaisuutena"; salaliittoon oli kuulunut ainakin kolme valtiopäiväin jäsentä, ja tieto oli levinnyt vaikuttavillekin henkilöille. Itse Senaatin puheenjohtaja, ruhtinas Adam Czartoryski, keisari Aleksanteri I:n entinen ystävä, tuskin lienee ollut asiasta tietämätön, koska salaisuus oli uskottu Czartoryski'n likeiselle tuttavalle, runoilija Niemcevicz'ille. Mutta ei mitään tutkintoa tästä häpeällisestä hankkeesta edes yritettykään. Koko kansan siveellinen kanta näytti arveluttavassa määrässä alentuneen, koska täydellä tiedolla saatettiin isänmaallisuuden nimellä sallia ja peitellä semmoisia hairauksia.
Keisari Nikolai I ei ollut perustuslaillisten valtiomuotojen ystävä; päinvastoin hän koko hallitus-aikanaan on ollut rajattoman yksivallan ylläpitäjänä ja tukena ei ainoastaan Venäjällä, vaan muuallakin Euroopassa. Mutta samalla tämä luja luonne oli tunnontarkka sitoumustensa täyttämisessä, ja Puolalaisilla ei olisi ollut häneltä odotettavana oikeuksiensa loukkausta, jos olisivat itse pysyneet laillisuuden rajoissa.
Suuriruhtinas Konstantino, keisarin vanhempi veli, oli sotaväen ylipäällikkönä Puolassa. Hän oli luonteeltaan oikullinen ja mielivaltainen, mutta rakasti tavallansa Puolaa, jonka edestä hän oli uhrannut etuoikeutensa keisarinkruunuun; sillä naituansa nuoren puolattaren, kreivitär Grudzinskan (sittemmin ruhtinatar Lovitz'in nimellä) hän jo v. 1822 oli luopunut perintöoikeudestaan. Erittäin hellitteli suuriruhtinas puolalaista armeijaansa, mutta omituisella rakkaudella, joka ei sallinut tämän väen ottaa osaa Venäläisten sotaan Turkkia vastaan vv. 1827—1829. Tarjottu tilaisuus aseveljeyden rakentamiseen molempain kansakuntain välillä jäi siis käyttämättä. Mutta Konstantino sanotaan mielipiteenänsä lausuneen: "Vihaan sotaa, koska se sotajoukot turmelee". Muutoin suuriruhtinaan vaikutus itse hallitus-asioihin oli jotenkin rajoitettu. Varakuninkaana oli eräs Puolalainen, mutta keisarillisena komisariuksena sekä salaisen poliisin johtajana oli Venäläinen Novossiltsov. Viimemainittu mies matkaansaattoi paljon rettelöitä ja synnytti paljon tyytymättömyyttä. Mutta Venäjän ja Puolan väli ei mitenkään ollut rikkunut, kun Nikolai Toukokuussa v. 1830 tuli Varsovaan ja omassa persoonassaan avasi Puolan valtiopäivät. Keisari osoitti puolalaisille alamaisilleen erinomaista kohteliaisuutta ja ystävyyttä, täyttäen tarkasti perustuslaillisen hallitsijan velvollisuuksia. Valtiopäivillä sitä vastoin osoitettiin kovin vähän malttia; mutta koska valtiopäiväin määräaika ei ollut pitempi kuin kuukausi, ei ehditty paljon pahaa tehdä, jos ei hyödyllistäkään.
Valtiopäiväin jälkeen kiihoitus levisi maaseuduille. Heinäkuun vallankumous Ranskassa v. 1830 antoi kumoushankkeille uutta virikettä. Tosin ei ollut mitään selvää suuntaa, johon olisi tahdottu Puolan tulevaisuutta johtaa. Hurjimmat, niinkutsutut Jakobiinit, aikoivat saada toimeen tasavallan, mutta kaikki tahtoivat Venäjän ylivallan kukistetuksi ja entiset alueet Niemen'in ja Bug'in takaa jälleen yhdistetyiksi. Professori Lelevel vaati, että kauniiksi aluksi suuriruhtinas Konstantino oli murhattava. Ainoastaan sula sattumus vaikutti, ett'ei tätä hurjaa tekoa pantu keskellä katua toimeen jo Lokakuussa. Sillä välin hankkeet kypsyivät ja kumoustuuma alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi. Virallisten henkilöin täytyi ryhtyä asiaan. Asetettiin hallituksen puolelta tutkintokomitea, jonka puheenjohtajaksi tuli puolalainen kenraali kreivi Stanislao Potocki. Huomattiin pian, että liikkeen pääpesä oli Varsovan sotilaskoulu; tämän komentaja pantiin heti viralta ja muutamia vangitsemisia tehtiin. Tällä tavoin pian päästiin salaliiton jäljille. Keisarille tietysti täytyi asiasta ilmoittaa; selitettiin vain, että koko hanke oli pelkkää "lapsellisuutta". Mutta Nikolai heti vastasi, että asiasta oli otettava tarkka selko ja syylliset vedettävät sotaoikeuteen. Hallitusneuvostossa päätettiin silloin useiden johtomiesten vangitseminen. Mutta erään virkamiehen petoksen kautta vangitsemis-käsky tuli salaliittolaisten tiedoksi. Nämä, pelastaaksensa oman nahkansa, jouduttivat toimeenpanon. Näin syntyi katumellakka Marrask. 29 p. 1830.
Suuriruhtinaan asunto oli Belvedere-palatsissa kaupungin eteläpäässä. Sinne ryntäsi iltahämärässä Marrask. 29 p. joukko nuorukaisia, huutaen: "surma tyrannille". Konstantino, joka oli laiminlyönyt tarpeelliset varokeinot, pelastui kuitenkin ruhtinatar Lovicz’in luo ja lähti sieltä, kyrassierijoukon saattamana, sotaväen leiriin, joka oli kaupungin länsikyljessä. Eräs kenraali Gendre, joka kuului suuriruhtinaan likeisimpiin, sai palatsissa surmansa. Kun ei sen enempää saatu toimeen, kääntyi joukko takaisin, sai sotilaskoulun oppilaat avuksensa ja samosi Arsenaaliin, joka on kaupungin pohjois-osassa. Matkalla metelöitsijät murhasivat useita eteviä henkilöitä: sotaministerin, kenraali Hauke'n, ja hänen esikunta-päällikkönsä; vanhan kenraali Novicki'n, joka vaunuissa ajoi Belvedere'en; sotilaskoulun komentajan, kenraali Trembicki’n, joka ei lakannut kehoittamasta oppilaita palajamaan velvollisuuteen, vieläpä kenraali Blumer'in ja vihdoin myöskin kreivi Stanislao Potocki'n, joka puolalaisen armeijan päälliköistä oli enimmin rakastettu ja joka kulkiessaan läpi kaupungin olikin onnistunut kokoomaan useita puolalaisia sotaväen osastoja, mitkä lähetti leiriin suuriruhtinaan luoksi. Arsenaalin valloitus oli kapinallisille onnistanut sen kautta, että muutamat puolalaiset komppaniiat menivät heidän puolellensa. Näin saatiin joku määrä aseita, jotka roskaväelle jaettiin; sitten ryöstettiin sotilaskassoja ja kapakoita.
Meteli ei ollut mitenkään järjestynyt ja olisi ollut helppo tukehuttaa, jos suuriruhtinas olisi osoittanut vähänkään päättäväisyyttä. Hänellä oli käytettävänään aivan tarpeeksi sotaväkeä, sekä venäläistä että puolalaista. Kello 11 yöllä kenraali Potocki, joka silloin vielä eli, lähetti hänelle sanan että hän panisi ratsuväkensä lakaisemaan kaupungin katuja. Vaan suuriruhtinas ei suostunut, vastasi vain: "Tämä on Puolalaisten asia; minä en siihen sekaannu; sopikoot Puolalaiset keskenänsä!" Nuori adjutantti, kreivi Ladislao Zamoiski, jolle tämä vastaus annettiin, riensi takaisin kaupunkiin, herättämään hallintoneuvoston jäsenet, jotka nukkuivat vanhurskaan unta. Ensiksi herätettiin Zamoiski'n eno, ruhtinas Adam Czartoryski, Puolanmaan korkea-arvoisin mies sekä rikkauksiensa että sukuperänsä tähden; sillä hän oli Litvan suurherttuain vanhaa heimoa. Päätettiin ko'ota mitä vaikuttavia miehiä tässä kiireessä voitaisiin löytää, ja näin yhtyi erään yksityisen hallitusjäsenen asunnossa klo 2 aamulla seitsemän, kahdeksan arvomiestä, joiden pitäisi muka väliaikaisesti tarttua ohjaksiin. Päätettiin ensiksi lähettää ruhtinaat Czartoryski ja Lubecki suuriruhtinaan puheille. Tämä otti heidät kovin epä-ystävällisesti vastaan. "Tehkää mitä tahdotte", hän yhä uudestaan lausui; "minä puolestani en sekaannu mihinkään, enkä vastaa mistään." Suuriruhtinaan kummallinen käytös teki kaikki pontevat toimet mahdottomiksi. Jos Konstantino, kun ei tahtonut "sekaantua mihinkään", olisi luopunut komennosta ja jättänyt valtansa jollekkin puolalaisista kenraaleista kokoonpannulle sotaneuvostolle, olisi meteli ollut helposti kukistettu; sillä puolalainen sotaväki seisoi enimmältä osalta vielä laillisen järjestyksen puolella. Mutta kun suuriruhtinas, vaikka epäröiden, antoi suostumuksensa siihen, että nuo kokoontuneet arvomiehet saisivat kutsua avukseen henkilöitä "jotka nauttivat asukasten luottamusta" ja sitten "sovitella liikkeen kanssa", oli laillinen järjestys kadottanut pohjansa. Kapina oli jo melkein laillistettu.
Kun tämä väliaikainen hallitus jälleen oli kokoontunut, se valmisti kansan rauhoittamiseksi kaksi julistusta: toinen, joka keisari Nikolain nimessä ilmoitti, kutka miehet olivat väliaikaiseen hallitukseen asetetut; toinen, jolla tämä uusi hallitus kääntyi pääkaupungin puoleen, ilmoittaen että suuriruhtinaan ja venäläisen sotaväen puolelta ei ollut mitään pelättävää, ja vakuutti sen lisäksi, "ett'ei, kukaan puolalainen soturi tahtoisi tahrata käsiään veljien verellä." Sitten seurasi muutamia koreita ja tuntehikkaita kehoituksia välttämään epäjärjestyksiä ja saattamaan unohdukseen viime yön teot. Nämä julistukset kiireimmiten painettiin ja jaettiin väestölle; mutta ne vastaan-otettiin jotenkin halveksien: katsottiin niiden vain todistavan, että venäläinen yliherruus nyt oli lopussa. Samaan aikaan väliaikaisen hallituksen jäsenet pienen suojelusjoukon ympäröimänä siirtyi Valtiopankkiin, jossa ruvettiin järjestämään hallituskoneistoa. Ei pitkälle ehditty, ennenkuin muutamat valtiopäivämiehet, jotka hätäisesti olivat kokoontuneet, tunkeutuivat istuntosaliin, vaatien semmoisten jäsenten poistamista, jotka eivät muka nauttineet kansakunnan luottamusta, ja tilalle asetettaviksi toisia; näiden uusien luvussa oli muiden muassa tuo jo ennen mainittu professori Lelevel.
Mutta näinkin "puhdistettuna" tämä hallitus havaittiin pian aivan voimattomaksi. Kaupungintalossa oli muodostunut eräs "Jakobiinein klupi", joka anasti hallituksen itse kaupungissa ja syytti hallintoneuvostoa vanhuuden raihnaudesta ja "sovittelusta Nikolain kanssa"; Lelevel, vaikka poissa-olevana kutsuttiin puheenjohtajaksi. Roskaväki oli jälleen alkanut ryöstää kauppapuoteja ja vaati suurilla huudoilla, että karattaisiin "Moskovalaisten" kimppuun. Väliaikainen hallitus puolestaan oli kreivi Zamoiski’n välityksellä yhä jatkanut keskustelua Konstantinon kanssa. Zamoiski omalla uhalla pyysi suuriruhtinasta julistamaan Puolan itsenäisyyden; sen ehdotuksen Konstantino kiivaalla paheksumisella hylkäsi. Mutta samalla hän myöskin hylkäsi kaikki tehokkaammat toimet. Hän oli Marrask. 30 p. siirtynyt venäläisen sotaväen kanssa kaupungin eteläpuolelle ja sai yhä lisävoimia lähiseuduilta. Eräs tykistönkenraali vaati saadakseen pommittaa kaupunkia; mutta siihen ei suuriruhtinas myöskään suostunut. Kun hänelle ilmoitettiin, että hallintoneuvosto tahtoi pysyä uskollisuuden rajoissa, hän ilmoitti seisovansa ystävän kannalla kaupungin suhteen ja odotti kaupungin puolelta samaa kohtelua. Tässä epämääräisessä tilassa olot viruivat päiväkausia. Jouluk. 2 p. iltapäivällä Czartoryski, Lubecki, Lelevel ja Ostrovski matkustivat leiriin. Sovittiin, että Konstantino koittaisi keisarilta hankkia anteeksi-antamusta siitä mitä oli tapahtunut, perustuslaillisten oikeuksien vahvistamista sekä Niemen'in ja Bug'in takaisten maakuntain luovuttamista. Mutta tuskin oli hallintoneuvosto jälleen kokoontunut, niin kokoussaliin tunkeutui joukko aseellisia Jakobiineja, joita johti eräs sisäasiain ministeriön virkamies, nimeltä Mochnacki, olevinaan "Puolan Robespierre". Neuvosto oli vähällä hajota; pakoituksen alaisena se päätti valtiopäiväin kokoonkutsumisen ja koko maan miehisen väestön kutsumista aseisin. Suuriruhtinas taas, tästä tiedon saatuansa, päästi ne puolalaiset joukot, jotka olivat pysyneet uskollisina, yhtymään maamiehiinsä ja päätti itse lähteä venäläisen väen kanssa tiehensä. Kaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Mochnacki koetti saada klupinsa uudestaan liikkeelle hajoittaaksensa koko hallintoneuvoston. Mutta oli jo syntynyt vastapuolue, joka yliopisto-nuorison avulla pakotti tämän herrasmiehen pötkimään piiloon. Vihdoin neuvosto pyysi kenraali Chlopicki'a ottamaan sotaväen ylikomennon. Hän suostui siihen ainoastaan sillä ehdolla että saisi diktaattori-vallan ja läksi Mars-kentälle, jossa julisti sotaväelle uuden virkansa.
Chlopicki'n tarkoituksena ei suinkaan ollut rikkoa välejä keisarin ja Venäjän kanssa. Päinvastoin lähetettiin ruhtinas Lubecki Pietariin sovittelua varten ja diktaattori itse lähetti Majesteetille alamaisen kirjeen, jossa rukoili kansakunnan harrasten pyyteiden täyttämistä ja vakuutti, "ett'ei tahdottu katkaista yhdyssiteitä keisarin ylhäisen tahdon kanssa". Varsovassa ja koko maassa oli kuitenkin hurmaus noussut korkeimmilleen, vaikka ulkonainen järjestys oli saatu palautetuksi diktaattorin pontevien tointen kautta. Oltiin yleisesti siinä luulossa, että sekä Ranska että Englanti olivat valmiina tekemään Puolalaisille tehokasta apua. Hallitusmiehet eivät jääneet tämän hurmauksen vaikutuksesta vapaiksi, ja niin tapahtui, että pari miestä lähetettiin ulkomaille valtiollista asemaa tunnustelemaan, toinen Pariisiin, toinen Lontoosen. He saivat pian kokea, että ulkomaiset vallat olivat kovin vähän kärkkäitä rupeamaan Puolan hyväksi sotaisiin seikkailuihin.