Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan tyttäristä sen salomaita sulottanut. Outo, jylhä suku, Hiisien kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja tuolla täällä Lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistat elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena, se silloinkin veroa maksoi itse elämisen oikeudesta.
Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? — sangen vähän, tuskinpa mitään ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti. Ainoastaan oudot paikannimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä enää selvittää. Onko Imatra suomeksi emä-vettä, onko se ollut koko laajan Saimaan nimenä? Ja mitä merkitsevät semmoiset sanat kuin Sääminki, taikka Kyrö ja Joro? Runot mainitsevat "Joukon Jorottaria, Lapin lapsi-lönttäreitä"; nekö Savonmaan sen-aikuisia neitosia?
Vähitellen uusi päivä valkenee Suomalaisille heimokunnille. Etelästä, sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja Atlasvuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut lähenevät.
Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niillä autioilla aloilla, missä ihmis-astunta ei ole tähän asti luonnon hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavan-pyytäjä joutsinensa. Karjalan jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät matkansa Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät täälläkin saalistansa, ja missä joku Lappalais-heimo on lahdelman pohjassa kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa voimakkaammalle veljes-kansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät tähän aikaan kauas pohjan perille, pitkin Savon ja Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse Norjalaisiakin kaukaisessa Haalugalannissa.
Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorod'in liittolaisina ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomenveden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa, kuin turvautua Novgorod'in apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen välillä, taistelu kahden mahtavan kansakunnan ja kahden erimuotoisen kristikunnan välillä, — taistelu, jota piti jatkettaman puolen vuosituhannen aiat. Tähän verikasteesen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorod'in liittolaiset muuttuvat Novgorod'in alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat Venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telje, jolla läntinen maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.
Näin solmitaan "ikuinen rauha" — pitäisi sanoa: ikuinen veriviha — Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa Savo nimi nyt ensi kerran kajahtelee. Niistä kolmesta Karjalan kihlakunnasta, näet, jotka Ruotsin alle tulevat, on yksi nimeltä "Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uutis-asukkaita jo on asettunut, — tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut. Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimeltä tunnemme. Ellei uudenaikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään Pihlajaveden kaakkoiskulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin. Nykyisen Savonmaan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niin-muodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan luonnollista sen-aikuisten asutus-olojen kannalta.
Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä; sillä sen aian taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan näkyviin tulevat. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin, ja Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valta rajaa.
Ensimmältä se ei ollut kuin vaan asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, — useinkin turhanaikainen
"tora totkusista
Artti ahven-maimasista".
Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan aihetta niiden valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.