OLAVIN LINNAN SYNTY.
Suur-Savosta oli uutis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren pispamme, Maunu Tawastin, toimella sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi uutis-asutuksen jäljissä. Mutta myöskin maallinen valta kulki rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli astunut uutis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu, Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena. Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika, — hän joka toimitti Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleissa ja itse tavan-takaa tätä oikeutta viljeli —, oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautitsi läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo särpimen-avuksi Vexiön pispalliselle istuimelle Ruotsiin, kuitenkin sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri pispan-istuin Karjalan puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan pispain haltuun. Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan jakamista kahteen hiippakuntaan.
Kuluipa taas vuosisadan aiat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut. Mutta silloin alkaa maailman olot muuttua. Moskovan valta-istuimelle on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan Venäläis-vallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava Viipurin isäntä, — syntyperältänsä Tanskasta kotoisin, missä hänen isänsä aikoinaan oli valtakunnan marskina ollut, mutta äitinsä kautta Ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaasen. Venäläiset moittivat, että paikka oli heidän; siitä muka Karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjaseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v. 1475.
Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän läksi itse sinne asemiehinensä, rakennus-työtä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta, milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia, täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Tottin omia ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakennus Nehemian aikana.
Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastellen Kyrönsalmen syvissä aalloissa; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja kunnioitettu pyhä, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan patroonaksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia" hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva kirjoitus:
"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan, Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".
Tämän seinäkirjoituksen ylipuolella olivat aviopuolisojen vaakunat, nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.
Uuden linnan suojassa alkoi uutis-asutus näillä tienoilla vahvistua; Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinaistaru kertoo Eerik Akselinpoian tuoneen Ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v. 1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495 puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä, että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin, uusi linna oli vastoin rauhan-sovintoa näille maille rakennettu, vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa. Näin ollen, pitäisi Ruotsalaisten muka takaisin antaa nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyyden-lahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörrytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki Venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in sepittämä lukko ei särkynyt, — ja Ruotsin valta Savossa säilyi.
Näin Pyhän Olavin linna oli ensimäisen koetuksensa kestänyt.