POHJOIS-SAVON ASUTUS.
Säämingin kirkko oli nähtävästi perustettu samaan aikaan kuin linnakin sen läheisyydessä syntyi. Se oli Savon kolmas kirkko, Katholisen uskon viimeisenä etuvartiana koillista kohden. Idässä Kreikan usko vallitsi, pohjasessa erämaiden Lappalaiset vielä palvelivat seidojansa ja kysyivät noita-rumpunsa enteitä. Samoin la'in ja oikeuden valta tuskin oli olemassa noilla pohjoisilla kalavesillä, joiden omistamisesta kesti riitaa Venäjänpuolisten kanssa. Nimet "Koiruus" ja "Konnuus" ja "Varkaus" ovat vielä muistomerkkeinä näiden aikojen hurjista laittomuuden oloista. Linnan suojassa arvattavasti väestö maakunnan etelä-osassa voimakkaasti karttui; mutta se ei voinut levitä niihin kaukaisempiin seutuihin, joissa yhteiskunnallisen järjestyksen turva vielä puuttui. Asuttu maailma ulottui kenties Rantasalmelle asti. Leppävirroilla kumminkin jo alkoi Tapion havu-hiipan yksinomainen hallitus.
Tulipa silloin toinen aika. Unionin side, joka oli koettanut yhdistää Skandinavian kolme valtakuntaa suureksi pohjoismaiden monarkiaksi, katkesi lopullisesti. Samaan aikaan tuo vieläkin suurempi hengellinen monarkia, jonka pääkaupunkina Roma oli, meni kappaleiksi, ja Suomenmaa Ruotsin kanssa sai puhdistetun uskon-järjestyksen. Nämä mullistukset eivät tapahtuneet ilman taisteluitta. Mutta kaukaisella Savonmaalla ei paljon tietty suuren maailman meteleistä, niin kauan kuin rauha itä-naapurin kanssa rikkumatta pysyi, ja senpä tähden aikakirjoissa ei puhuta erittäin mitään, kuinka Kustaa Vaasa sai tämän seudun haltuunsa ja kuinka Luther'in oppi täällä astui Katholisuuden sijaan. Oikeastaan Savo, vaikka omalla linnalla varustettuna, yhä vielä luettiin Viipurin linnan lääniin ja seurasi sen vaiheita. Kun Kustaan Saksalainen lanko, Hoijan kreivi, sai Viipurin läänitykseksi, hän samassa myöskin tuli Savon haltiaksi. V. 1534 Hoijan kreivi pakeni Lybek'iin, ja Kustaan täytyi antaa sotavoimalla takaisin-valloittaa tämä langon-lahja. Savonlinnanpa Eerik Fleming tavallisella sukkeluudellaan pian sai kreivin väeltä anastetuksi; Viipurin linna teki enemmän vastusta. Mutta kun kaikki oli suoritettu, pyysi Niilo Grabbe, joka oli pantu Viipurin isännäksi, että Savon linna ja lääni jäisi yhä vielä Viipurin alle, niinkuin vanhastaan oli ollut. Kustaa kuningas ei sanonut seudun seikkoja tuntevansa, mutta suostui toistaseksi Grabben ehdotukseen; Savonlinnasta piti toimitettaman Viipuriin, mitä siellä tarvittaisiin, ja Viipurista piti lähetettämän Savonlinnaan suoloja, humaloita, verkaa ja muuta, jota ei Savossa ollut. Savonlinna siis oli Viipurin suhteen, niinkuin metsätorppa talon rinnalla. Koko Savonmaa oli hallintonsa puolesta niinkuin kappelikunta emäpitäjän sivulla.
Mutta pian Kustaa kuningas alkoi huomata, että Savonmaasta voitaisiin jotakin muuta tehdä. Erämaiden asuttamisella oli valtakunnan raja vahvistettava Venäjää vastaan, ja tämän toimen johtajaksi oli Savonlinnan isännäksi pantava joku jäntevä ja kelvollinen Suomen mies, joka hyvin tuntisi maan ja kansan. Kuningas siihen virkaan valitsi Kustaa Fincke'n Sonniemen herran. Tämä oli sukunsa ja nimensäkin puolesta oikeastaan Suomalainen; sillä isän-isä oli ollut Klaus Rankonen Mälkkilän herra, ja nimi Fincke oli myöhemmin otettu isän-äidin mukaan. Pait sitä hän jo pari vuotta ennen oli näillä seuduin virkaa pitänyt, Viipurin linnanisännän apulaisena, kun hän nyt v. 1547 sai itsenäiseen hallintoonsa Savonmaan linnan ja läänin. Soveliaampaa miestä ei olisi voitu löytää kuninkaan tarkoitusten täyttämiseen. Kustaa Fincke on lähtemättömillä kirjaimilla piirtänyt nimensä Savon historiaan; sillä hänen toimellansa on Pohjois-Savo tullut Suomenmaalle valloitetuksi.
Kuitenkin oli jo muutamia vuosia ennen ensimäinen alku tehty pohjoisten erämaiden asuttamiseen. "Suomalainen Klemetti Kirjuri", joka siihen aikaan oli käskynhaltiana Savonlinnassa, oli Savolaisten "Lappiin", niinkuin näitä aloja silloin vielä nimitettiin, perustanut talon, jonka tarkoituksena oli suojella rajaa Venäjän-puolisten vaatimuksia ja anastuksia vastaan. Fincke nyt ehdotteli, että Klemetin uutis-talosta tehtäisiin kuninkaan-kartano, jossa erinäinen nimismies saisi asuntonsa, niin että koko tämä seutu, johon jo oli alkanut muitakin uutis-asukkaita siirtyä, tulisi erinäiseksi pitäjäksi. Näin tehtiinkin. Kartano, jonka Klemetti Kirjuri oli perustanut, oli Tavisalmi nimeltä, nykyisessä Maaningan pitäjässä, ja sen mukaan tuo uusi hallinto-pitäjä nimitettiin Tavisalmen pitäjäksi. Fincke'n toimesta ja kehoituksesta nyt Savon miehet alkoivat rakentaa vakinaisia asumuksia näillä erämailla, missä tähän saakka olivat vain kesäaikoina kalassa käyneet. Uutis-asutus hyvin menestyi, — eikä aikaakaan, niin täytyi ajatella eri kirkon rakentamista Pohjois-Savon siirtokunnalle. Jo Helmikuussa 1552 saattoi Fincke kirjoittaa kuninkaalle, että kirkko Tavisalmen pitäjässä oli valmis ja kaipasi pappia sekä kaikenlaista jumalanpalveluksessa käytettävää kalua. Tuo uusi herranhuone ei ollut samalla paikalla kuin knninkaan-kartano, josta pitäjä oli nimensä saanut, vaan nähtävästi 3 1/2 peninkulmaa etelämpänä, eräässä Kallaveden niemekkeessä, jonka nimi oli Kuopionniemi. Aikojen kuluessa seurakunta tästä sai nimen: Kuopio, vaan tähän aikaan sitä vielä nimitettiin Tavisalmeksi, niinkuin hallinto-pitäjääkin. Se oli Savonmaan neljäs kirkkokunta, ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi tuli Esko Kauhanen. Samaan aikaan löytyi jo Rantasalmellakin kirkko; mutta tämä vielä muutamia vuosikymmeniä pysyi kappelina Säämingin alla.
Näin oli kirkollinen ja yhteiskunnallinen järjestys istutettu Savon pohjoisille perämaille, ja Savolaiset uutis-asukkaat jo alkoivat tunkeuda ulkopuolellekkin oman maakuntansa rajoja, nimittäin Hämäläisten erämaille länteen päin ja Oulujärven rannoille pohjaseen. Venäjänpuoliset taas tosin katein silmin katselivat, kuinka nuo ihanat metsät ja kalavedet, joihin luulivat itsellänsä oikeutta olevan, nyt joutuivat Suomenpuolisten haltuun; he sen vuoksi tavan-takaa karkaavat uutis-asutusten päälle pitkin rajaa, polttaen talot ja surmaten ihmiset. Mutta siihen leikkiin olivat Savolaiset vanhastaan tottuneet, ja hämmästymättä he jatkoivat sen suuren viljelys-työn, jonka olivat aloittaneet. Emme kuitenkaan saa uskoa, että vielä tähän aikaan asutus oli aivan tiheä tai viljelys varsin vahva. V. 1557 kerrotaan, että kesätietä ei vielä ulottunut edemmäs pohjaseen kuin Joroisiin. Joroisista Tavisalmen kirkolle oli 20 vanhaa peninkulmaa, ja sitä väliä yksinäinen mies ainoastaan vaivalla saattoi kulkea, ennenkuin järvet ja suot olivat jäähän menneet. Tavisalmelta maakunnan pohjoisrajaan oli 17 peninkulmaa ja koko sillä välillä korkeintaan 10 taloa, ja siitä pohjoisempana Oulujärven rantaan asti ei ollut ainoatakaan asukasta.
Sen-laatuinen oli Pohjois-Savon uutis-asutus Kustaa Vaasan aikana. Nyt vasta tämä maakunta oli saanut sen laveuden ja tärkeyden, että sitä sopi itsenäisenä lääninä pitää ja hallita. Lääni oli jaettu kahteen voutikuntaan ja kuuteen hallinto-pitäjään eli nimismies-piiriin, joista jokainen, paitsi Tavisalmi, käsitti neljä neljäskuntaa. Saattaa kenties olla hupainen kuulla, mitkä nämä hallinto-alueet olivat.
Moision pitäjä, joka toisinaan myöskin nimitettiin Pellosniemen tai Kiialan pitäjäksi, käsitti nykyisen Ristiinan ja etelä-osan Mikkelin seurakunnasta, ja sen neljäskuntina olivat: Kiialan, Halilan, Pellosniemen ja Pitkälahden alueet. Visulahden eli Sairilan pitäjään kuului Norolan, Remojärven, Mälkkälän ja Vuolingon neljäskunnat. Juvan eli Partalan pitäjän neljäskuntina olivat Juva, Joroinen, Koikkala ja Vesikansa. Säämingin eli Liistensaaren pitäjän neljäskunnat olivat nimeltä Sääminki, Haapala, Itälahti ja Puumala, ja Rantasalmen pitäjän neljäskunnat nimitettiin: Rantasalmi, Putkisalmi, Tuusmäki ja Keriharju. Mutta uudessa Taivassalmen pitäjässä, jonka asutus vielä oli heikko, ei ollut kuin kaksi neljäskuntaa, nimittäin Saamiaisten piiri Leppävirtain puolella ja Savilahti Kuopiosta pohjaseen päin.
Kullakin pitäjällä oli nimismiehen asuntopaikkana joku kuninkaan kartano, jonka mukaan pitäjä toisinaan nimitettiin. Semmoisia olivat nuo ylempänä mainitut nimet: Kiiala, Sairila, Partala, Liistensaari. Kussakin neljäskunnassa oli hallintomiehenä eräs neljännysmies. Vihdoin jaettiin neljäskuntakin kymmenkuntiin, joiden kunkin etupäässä seisoi talonpoikainen "kymmenniekka". Kussakin voutikunnassa oli maavouti yleisenä virkamiehenä, ja koko läänissä oli veron-ylöskanto linnanvoudin valvottavana. Nämä vähäiset seikat kenties antavat lukijan johonkin määrin arvata, miltä Savo näytti Kustaa Vaasan aikana.