Raja oli nyt vahvistettu, Savon pohjoisetkin vesistöt olivat tulleet Suomen haltuun. Vaan idän puolella joka hetki vihollinen oli väijyksissä, — vihollinen, joka oli Savonsukuinen ja samankielinen kuin Savon omat asukkaat, mutta yhtä katkera kuin suinkin vento-vieras vainolainen.
Silloin Juhana kuningas käsitti ajatuksen, että Venäjän Karjala oli valloitettava ja Suomeen yhdistettävä. Sota syttyi, joka kesti koko hänen hallituskautensa. Käkisalmi valloitettiin ja toivo heräsi, että Pähkinäsaaren rauhanteon hajottama Karjalan kansa nyt yhdistyisi saman hallituksen alle. Niinpä Juhana kuningas entisen eripuraisuuden muistoksi antoi Karjalan maakunnalle vaakunan, jossa kaksi nostettua käsivartta heristivät asetta vastatuksin; toinen käsi piteli Suomen suoraa miekkaa, toinen Venäläistä köyryistä sapelia. Nyt ne muka kumpainenkin olivat rauhaan liitetyt yhden kruunun alle. Vaan tämä oli toki liian aikainen toivo. Tarkoitettu yhdistys ei silloin vielä tullutkaan toimeen. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 valtaraja yhä pantiin käymään pitkin Savon itäistä kylkeä, niin että Pohjois-Savossa mahtava Pisavuori Nilsiässä oli raja-aidan viimeisenä pylväänä.
Juhana kuninkaan sodassa olivat Savolaisetkin ottaneet vilkasta osaa; sitäpä epäilemättä tarkoitti se vaakuna, joka siihen aikaan maakunnalle annettiin, tuo kultainen jännitetty joutsi. Linnan-isäntäin johdolla oli, näet, Savon rahvas toisinaan retkeillyt Aunukseen saakka. Toiselta puolen taas Pohjois-Karjalan sissikunnat olivat tuontuostakin ryöstäneet Savolaisten uutis-asutuksia Tavisalmella. Ihmisten mielet olivat hurjistuneet; veren ja saaliin himo oli astunut uutteran viljelys-toimen sijaan.
Toisenkin, vielä ikävämmän haitan oli sota synnyttänyt. Useat talonpoiat Savossakin olivat ottaneet vasta-palvelusta tehdäksensä, vapauttaen sillä tavoin talojansa veron-velvollisuuksista ja saaden lisäksi oikeuden ylöskantaa eläkettänsä, niinkutsuttua linnaleiriä, muilta talonpoi'ilta. Nämä talonpoikaiset "knaapit", jotka virkamiesten kanssa kilvan rasittivat köyhempiä veljiänsä, kylvivät vihan karvaat siemenet maakunnan kotoisiin oloihin. Rauha vihdoin tuli, mutta rasitus ei kuitenkaan vähennyt. Kansa tuskauntui ja sisällinen sota syttyi. Se oli tuo tunnettu Nuijakapina, alkuvuodelta 1597. Pohjanmaalta se oli levinnyt Rautalammille, joka siihen aikaan käsitti Viisasaaret ja Saarijärvet eli Hämeenmaan koko pohjoiskulman, ja jonka asukkaat olivat Savon sukua. Rautalammilta kapinan liekki helposti levisi sekä Hämeesen että Savoon.
Vanha raajarikko soturi, Götrik Fincke, oli siihen aikaan käskynhaltiana Savonlinnassa. Hän oli tuon ennen mainitun Kustaa Fincke'n poikia, luonteeltansa lempeä ja epäilemättä maakunnassa rakastettu. Hän sen vuoksi oli vakuutettu, että Savon asukkaat asettuisivat la'illisen järjestyksen puolelle, jos Nuijamiehet yrittäisivät tunkeumaan hänen lääniinsä. Mutta siinä toivossa Fincke kokonaan pettyi. Yht'äkkiä leimahti kapina ilmi tuleen Suur-Savossa. Kohta sen jälkeen Pohjanmaalta tulleet lähettiläät nostattivat Pieksämät, Joroiset ja Juvat. Tavisalmenkin miehet jo jännittivät joutsensa. Joka paikassa virkamiesten ja knaappien talot ryöstettiin ja poltettiin.
Rohkeat olivat talonpoikien tuumat. Kaikkien maakuntain rahvas oli aseisin nostatettava, Kaarlo herttuan ja Ruotsin hallituksen puolesta, herra Klaus Fleming'iä ja hänen huovejansa vastaan. Pohjan Kyröstä alkaen oli koko maa suljettava yhteen apajaan; Savolaisten piti etenemän Viipurin läänin ja Uudenmaan kautta, ja kaikkien nuijajoukkojen oli yhtyminen Turun linnan edustalle. — Eikö hurskas Götrik Fincke, Savolaisten hyvä ystävä, tahtoisi ruveta nuijamiesten puolelle rahvaan sortajia vastaan? — Tästä asiasta lähetettiin Joroisista kirje Savonlinnaan. Mutta Fincke'n vastaus oli julma, niinkuin aian tavat yleisesti; sanansaattajilta hakattiin kädet poikki, — ja ennen pitkää oli linnan sotaväki ajanut kapinoitsijat joka paikassa hajalle. Viisisataa Savon talonpoikaa mainitaan tässä metelissä surmansa saaneen, ja vaikka Fincke koetti lievittää koston ankaruutta, harjoitettiin nyt sotaväen puolelta hirveitä väkivallan töitä. Itse rahvaskin linnan lähiseuduilta liittyi sotaväen kanssa ryöstöä varten. Se oli uutta vihan kylvöä, jonka puhdit vielä vuosia jälkeen päin riehuivat.
Vasta kun Kaarlo herttua oli voiton saanut koko Suomenmaassa, ja kun hän, kuninkaaksi tultuansa, uudisti sodan Venäjää vastaan Karjalan omistamisesta, silloin Savon asukkaille jälleen syntyi suuri yhteinen tehtävä, joka mielet yhteen sovitti. Käkisalmi valloitettiin v. 1611 ja seuraavana vuonna Pähkinälinnakin. Tarkoitus oli levittää Ruotsin valtakunta Äänisjärveen, Vienaan ja Ruijaan asti. Mahtava Suomen valta oli siis rakentumaisillaan, — ja jos Stolbovan rauhanteko ei kaikkia toiveita täyttänytkään, oli kumminkin nyt avarat alat Suomen kansallisuudelle voitettu.
RAUHALLINEN VUOSISATA SAVOSSA.
Kun Käkisalmen lääni oli valloitettu ja Ruotsin valtakuntaan yhdistetty, alkoi Savonmaalle levollinen aikakausi, jonka laatuista se ei ennen milloinkaan ollut kokenut. Venäjän raja oli nyt kaukana. Entiset riitaveljet, Kreikan-uskoiset Karjalaiset, olivat isommalta osalta lähteneet uutta hallitusta pakoon, Käkisalmen läänistä ulos, ja sijaan siirtyi Lutherilaisia uutis-asukkaita Suomen puolelta, niinpä Savostakin. Rakkaan rauhan päiväpaisteessa versoi viljelys versomistaan Saimaan ja Kallaveden rannikoilla. Seurakunnat täytyi pian jakaa toinen toisensa perästä karttuvan väestön tähden. Näin syntyi 17:nnen vuosisadan keskipaikkoihin asti kahdeksan uutta kirkkopitäjää. Ensimäinen oli Puumala, jo v. 1617. Sitten seurasivat Iisalmi, Sulkava ja Joroinen vielä suuren Kustaa Aadolfin hallitessa, sekä Leppävirrat ja Kerimäki holhoja-hallituksen aikana, ja vihdoin Ristiina ja Kangasniemi Kristiina kuninkaan hallitessa. Kaikkiansa oli nyt Savossa 14 kirkkoherrakuntaa; sillä Kustaa Vaasan aikuisten neljän lisäksi oli Juhanan hallitessa tullut Rantasalmi ja Pieksämäki.
Rauhallista aikaa tämä oli siinä merkityksessä, ett'ei Savon miesten enää tarvinnut joka hetki odottaa vihollisten päällekarkausta omiin kyläkuntiinsa. Muutoin oli kyllä tarpeeksi, jopa liiaksikin, sotaista harjoitusta. Laiska-Jaakon kanssa elusteltiin hetken aikaa Novgorod'issa. Sitten käytiin Kustaa Horn'in kanssa Liivinmaata valloittamassa ja seurattiin sankari-kuninkaan, Kustaa Adolfin retkillä Preussiin ja Saksaan saakka, Veikselin, Elbe'n ja Tonavan rannoille. Yhä avarammalle sodan leimu loisti. Juutin-rauman ja Karpatien välillä ei ollut sitä seutua, jota Suomalainen soturi ei olisi oppinut tuntemaan marssiessaan, taistellessaan. Usein tuntui lähtö kaukaisille sotatantereille kyllä kamottavalta, usein rakkaiden kotiseutujen muisto herätti ikävöimistä. Mutta olihan toisinaan hupaistakin köyhän Savon poian herrastella rikkailla etelämailla, juoda Katholis-pispain viinit ja unohtaa kotoiset kaljat.