Kerran kuitenkin tälläkin aikakaudella vaara uhkasi Savon omia aloja. Se oli v. 1656. Savon soturit, niinkuin koko muukin Suomen sotavoima, oli silloin Kaarlo Kustaa kuninkaan kanssa Puolassa. Venäläiset luulivat soveliaan hetken tulleen, voittaaksensa takaisin, mitä Stolbovan rauhanteossa olivat kadottaneet. Heinäkuulla muutama parvikunta samosi Savoon asti, hävitti hirveästi Kerimäellä ja Säämingissä, poltti Savonlinnan kaupungin ja alkoi itse linnaa ahdistaa. Vaan maakunta ei ollut miehistä tyhjä, vaikka sotaväki oli poissa. Talonpoiat, jotka olivat linnan turviin paenneet, valloittivat äkillisellä rynnäköllä vihollisleirin ja ajoivat piiritys-joukon ulos Savon rajoilta. — Mikä eroitus entisten aikain suhteen! Vielä menneellä vuosisadalla oli vaivaloisesti painiskeltu Venäläisten kanssa; nyt oli tämmöinen ottelu niinkuin lasten leikkiä. Syy tähän muutokseen on kyllä selvä. Suomen kansa oli nyt saanut kasvatuksensa Euroopan suurilla tappo-tantereilla ja oli tullut maailman sotaisimmaksi kansaksi. Harva se mies, jok' ei ollut joskus palvellut maailman suurten päällikköin komennon alla. Korkeinta koulua oli käyty, eikä suotta. Se nähtiin selvästi 1656 vuoden tapauksista.
Miltä Savonmaa muutoin näytti tällä turvallisella aikakaudella? — Hallinnon puolesta Savo toisinaan luettiin Viipurin lääniin; toisinaan oli nytkin eri maaherra Savonlinnassa. Sen ohessa syntyi Kristiina kuuinkaan aikana yksityisiä herraskuntia, joissa joku valtakunnan ylimys hallitsi ja vallitsi perittävällä oikeudella. Savossa oli sillä tavoin läänin molemmat päät, etelässä ja pohjasessa, eri läänityksinä ja molemmat kreivi Pietari Brahe'n hallussa. Niinkutsuttu "Brahelinnan lääni" käsitti entisen Pellosniemen hallinto-pitäjän, ja siihen aikoi kreivi rakentaa itsellensä linnan, jonka rauniot vielä säilyttävät tämän nimen. Savon pohjois-osa taas, Kuopion ja Iisalmen pitäjät, luettiin Kajaanin vapaaherrakuntaan. Brahe itse kulki useat kerrat Savossa ja teki parastansa maakunnan hyväksi. Savonlinnan viereen syntyi maakunnan ensimäinen ja ainoa kaupunki; koskia perattiin; vihdoin myöskin tuo vanha ajatus yhdistää Saimaan vedet mereen otettiin uudestaan keskusteltavaksi. Hiljainen, mutta silminnähtävä edistys havaitaan kaikissa oloissa.
Vuosisadan loppupuolella korjattiin läänitykset jälleen kruunun alle. Kohta sen jälkeen perustettiin ruotu-laitos. Siinäpä Savon historian pääkohdat Ruotsin mahtavuuden aikana.
KAKSI VIHAN-AIKAA.
Ruotsin mahtavuuden aikana, jolloin Pähkinälinna ja Käkisalmen linna olivat raja-varustuksina, ei enää entisellä tarkkuudella hoidettu Viipuria eikä Savonlinnaa. Tuon tuostakin tehtiin välttämättömät korjaustyöt. Järjestyksen vuoksi nosto-silta joka ilta vedettiin ylös Savonlinnan ja Tallisaaren väliltä. Mutta eipä tullut kenenkään mieleen, että varsinainen vaara, — ellei joku satunnainen puuska niinkuin Kaarlo Kustaan aikuinen — saattaisi enää näihin seutuihin ylöttyä.
Haikea hairaus! — Savon piti vielä kerta muuttua raja-maakunnaksi. Sen piti muun Suomen kanssa kärsiä vihollis-vallan kaikki kauhut. Kahdesti hävitettynä, se vihdoin oli rikki leikattava riiteleväin valtain sovittajaisiksi.
Kesäkuussa 1710 joutui Suomen luja lukko, Viipuri, Venäläisten valtaan. Syksympänä Käkisalmen kävi samoin. Savoa jo uhattiin sekä idästä että etelästä. Kymmenen-vuotiset ponnistukset suuren sodan kannatusta varten olivat tämänkin maakunnan voimia näännyttäneet. Katovuosia oli lisäksi tullut. Kansa alkoi tuskaantua, eikä enää paljon väliä pitänyt, minkä vallan alle vihdoin jouduttaisiin. Elokuussa Eversti Kaarlo Armfelt pienen joukon kanssa seisoi itäpuolella Savonlinnaa, vartioimassa Pulkasalmen tietä. Yht'äkkiä suuri Kasakka-parvi tunkeutui toista tietä vesien yli ja Armfelt'in täytyi hätäisesti peräytyä linnan turviin. Venäläiset ajoivat häntä takaa Kyrönsalmelle saakka, missä linnan tykit heitä tervehtivät.
Tämä vaara kuitenkin jälleen poistui, ja seuraavana vuonna Suomen sotaväki näytti voitolle tulevan. Armfelt eteni Parikkalaan, jossa löi Venäläiset parissa tappeluissa. Nieroht pää-armeijan kanssa alkoi Viipuria ahdistaa, ja Suomalaiset sissit tunkeutuivat Nevajoelle asti. Vaan armeija jo nieli ja kulutti kaikki mies-voimat Savostakin. Ei enää ollut niitä aikoja, että Savon maakunta itsekseen olisi osannut puolustustansa ajaa. Se jäi hetkeksi tapauksista syrjälle, sill'aikaa kuin vihollinen tunkeutui maamme eteläisiin ja läntisiin osiin. Vihdoin kuitenkin senkin vuoro tuli. Kesällä 1714, kun Suomen armeija jo oli peräytynyt Raaheen saakka, kuli Venäläinen sotavoima piirittämään Savonlinnaa. Päällekarkaus tapahtui tällä kertaa lännen puolelta, Laitasillan yli, ja kaupunki joutui heti vihollisten valtaan. Linna ainoastaan kuusi viikkoa kesti Venäläisten pommeja. Kun ei mitään apua ollut odottamista ja koko maakunta jo oli valloitettu, tapahtui heittämys Heinäk. 29 p. 1714. Varustusväki sai vapaan lähdön ja marsitettiin Iisalmen kautta Pohjanmaalle. Savon ruotu-sotaväestä olivat useat jo karanneet kotiseuduilleen. Toiset seurasivat yhä Ruotsin lippuja, vaikka isänmaa oli kadotettu. Urhea Longström, syntyänsä Savon talonpoika, kaatui vihdoin Norjan tunturien kesken.
Rauha tuli vasta seitsemän vuoden perästä. Joulukuussa 1721 Venäläiset lähtivät Savonlinnasta, ja Savonmaa palautettiin Ruotsin vallan alle. Vaan sen asema oli ihan toinen kuin edellisellä vuosisadalla. Venäjän raja alkoi kohta Punkasalmen takana, vaikka koillisessa tosin Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomen yhteyteen. Sitä vastoin oli Viipuri ja lähin meren-rannikko tullut Venäjän alueeksi. Savolaisten luonnollinen kauppatie oli siis katkaistu, se tie, jolla Savon terva oli ulos-viety ja suoloja maahan tuotu. Lappeenrantaan asti voitiin kulkea niinkuin ennenkin. Siellä oli maaherran asunto, jonka virkapiiri ulottui Kymen suusta Lieksaan saakka. Mutta Lappeenrannan ja Viipurin välistä kulki valtaraja, ja Savon kauppa oli tästä-pitäin käytävä Lappeenrannasta Haminaan, joka oli lähin Ruotsinvallan tapuli-kaupunki.
Tämä oli kyllä hankalaa, mutta ei kumminkaan mahdotonta. Mahdottomampia oloja oli vielä tulossa.