Synkillä aavistuksilla vastaan-otettiin Savonmaalla sanomat uuden sodan tulosta v. 1741. Jo samana syksynä Kasakat polttivat sadottain kyliä raja-pitäjissä. Maaherra Stiernstedt, vanhasta Viipurilaisesta Theslef-suvusta, koetti rahvaan avulla järjestää maakunnan puolustusta ja saikin viholliset karkoitetuiksi. Mutta seuraavana keväänä tuli vielä ankarampi hävitys-puuska, joka levisi Savonlinnan seutuihin saakka. Paljon ihmisiä pakeni linnan turviin. Mikä kamala näkö-ala kevät-yön pimeässä vanhan Olavin-linnan harjalta! Ylt'ympäri ainoastaan palavien kylien ruskea hohde! Varsinainen valloitus tuli kuitenkin vasta syksyllä, sitten kuin Venäjän pää-armeija jo oli tunkeunut Helsingin seuduille saakka. Elok. 8 p. 1742 Olavin linna joutui lopullisesti pois sen vallan alta, jonka vahvistukseksi se oli rakennettu.
Siihen aikaan ei suinkaan näyttänyt siltä, että Suomenmaa enää palaisi Ruotsin vallan alle. Keväällä 1743 tosin Ruotsin sotavoima ilmestyi sekä Oulun seuduilla että Turun saaristossa. Tuuma oli, että Freudenfelt'in piti tunkeuda Pohjanmaalta Savoon. Mitä Savon miehet lienevät asiasta ajatelleet, on vaikea sanoa; mutta heidän virkamiehensä ja pappinsa, Agander'it, Gummerus'et, Mechelin'it ja Helsingius'et, lähettivät vakojia tiedustelemaan muka "vihollisten" etenemistä ja käyttivät itseänsä kaikin puolin keisarinnan uskollisina alamaisina. Rauhanteossa olikin paljon kysymystä, että Savonmaa ja Pohjois-Karjala nyt liitettäisiin Venäjän voittomaihin. Keisarinnalla kuitenkin oli muita mielitekoja, kuin lisätä herruutensa loistoa muutamilla kuivilla kivi-mä'illä Savon syrjäisistä erämaista. Ainoastaan tuo toistamiseen valloitettu linna täytyi pitää. Sen vuoksi vedettiin kartalla rajalinja idän, lännen ja pohjan puolella Savonlinnaa, noin kahden peninkulman kaukaisuudessa. Se oli raja semmoinen, joka leikkasi talot ja tilukset poikki ja halki. Jos pirtti oli Ruotsin puolella, saattoipa sauna olla Venäjän valtakunnassa. Melkein koko Säämingin pitäjä tuli Venäjän alle, lisäksi vähäinen kulma Rantasalmea ja pitkiä palstoja Sulkavaa ja Kerimäkeä. Eikä kaikin paikoin perästäkään tietty, missä raja oikeastaan kulki. Taloja oli, jotka 65 vuotta pysyivät neutralisena alana, eivät kumpaisellekkaan valtakunnalle veroa maksaneet, eivätkä saaneet käräjä-asioitansa muulla keinoin ratkaistuiksi, kuin että otettiin oikeuden jäsenet molemmista valtakunnista.
Savon asema oli nyt todellakin eriskummainen. Sen linna ja sen ainoa kaupunki olivat vieraan vallan alla. Tämä valta pisti neliskulmaisen sarven maakunnan sydämmen läpitse. Savon mahtava vesijakso oli ikäänkuin hammas-saumoihin rikki leikattu. Puumalan-salmi tosin kuului Ruotsin valtaan, mutta jos siitä lähdettiin pohjaan tai etelään, kohtasi Venäjän valta. Kaikki entiset kauppapaikat, Lappeenranta, Hamina, koko merenrannikko Kymen läntiseen suuhun saakka oli vierasta valtakuntaa. Niin-muodoin Savonmaa ja vielä enemmin Pohjois-Karjala olivat suljetut umpinaiseen soppeen, estetyt kaikista luonnollisista liike-väylistä. Näiden seutujen kauppa alkoi tästä syystä kääntyä Pohjanmaan kaupunkeihin. Mutta hallitus tahtoi, kadotetun Haminan sijaan, perustaa uuden tapuli-paikan Savon kaupalle; Loviisa länsipuolella Kymijokea sai Haminan oikeudet, niinkuin Hamina aikoinaan oli saanut Viipurin oikeudet. Luonnottoman valtarajan lisäksi tuli siis luonnoton kaupparaja. Se oli hallituksen puolelta täysi todenteko; sillä vahteja asetettiin Savon ja Pohjanmaan välille, estämään luvatonta tavaran-kuljetusta. Aian-pitkään ei tämä tosin auttanut; Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kauppa kumminkin lopulta kääntyi Pohjanlahteen päin, jonka rantakaupungit tästä aiasta alkavat rikastua. Mutta eipä sekään kulku ollut aivan lyhyt eikä aivan mukava; se oli ainoastaan mahdottomista mahdollisin.
Hallinto-olot eivät olleet iloisia nekään. Se maaherra, jonka oli valvominen Suomen sydänmaiden edistystä, asui Loviisassa; sillä tämä oli koko läänin ainoa kaupunki. Sinne sitä oli lähteminen Iisalmelta ja Pielisjärveltä saakka, läänihallituksen apua etsimään. Yhteys muun maailman kanssa oli kaikin puolin hankala. Savon ainoa postikonttori oli Mikkelin kirkonkylässä. Henkinen edistys näytti yhtä mahdottomalta kuin aineellinenkin. Rantasalmelle koetettiin sijoittaa se trivialikoulu, joka ennen oli Lappeenrannassa ollut; mutta se ei tahtonut menestyä.
Todellakin, — nämä avarat perät olivat niinkuin hukatut Ruotsin valtakunnan tietämättömiin komeroihin.
KUSTAA III JA YRJÖ MAUNU SPRENGTPORTEN.
Oudot olot synnyttivät outoja mielipiteitä. Toisella puolen valtarajaa ei asunut vihollisia, niinkuin Kustaa Vaasan aikoina, vaan tuttavia, ystäviä ja sukulaisia, useinkin saman seurakunnan jäseniä, saman papin sanankuulijoita. Sama kieli, samat tavat, sama usko, melkeinpä sama lakikin vallitsi Venäläisessä niinkuin Ruotsalaisessakin alueessa. Ainoana eroituksena oli eri esivalta, jolle uskollisuutta oli vannottu. Se tosin vaikutti omiin-tuntoihin, mutta ei paljon tunteisin. Enintä kumminkin tunnettiin olojen käytännölliset epäkohdat. Eikö olisi mahdollista saada Savonmaa jälleen eheäksi, saada maakunta jälleen nostetuksi uupumis-tilastansa?
Tämmöinen ajatus nousi Yrjö Maunu Sprengtportenin nerokkaassa mielessä. Suomalaisten kansallistunto oli viritettävä, Suomen sivistys ja viljelys kohotettava, kansan kaikki voimat jännitettävät; olletikkin oli rajaseutu sekä varallisuudessa että valistuksessa voimistettava ja sotalaitos pantava mainioon kuntoon. Näin varustettuna Suomi saattaisi vielä takaisin voittaa kadotetut alansa.
Tuuma semmoinen voitti myöskin nuoren Kustaa III:nnen suosiota; sillä mitä Suomi voittaisi, sen voittaisi tietysti Ruotsin valtakunta. Keväällä 1775 Sprengtporten lähetettiin Savoon, uudesta järjestämään näiden seutujen sotalaitosta. Seuraavana kesänä kuningas itse kävi Suomenmaassa ja teki silloin joukon uusia sääntöjä, jotka voimakkaasti vaikuttivat Savonkin edistykseen. Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala saivat nyt eri maaherransa Kuopiossa. Tuohon muinaiseen Kuopionniemeen, johon Kustaa Fincke oli rakennuttanut Tavisalmen kirkon keskelle erämaita, oli nyt kaupunki perustettava kaupan ja vaurastumisen helpoittamiseksi. Sen ohessa uusi veronlasku säännöllisen ison-jaon kanssa oli antava Savon uutis-asutukselle uutta voimakasta vauhtia niinkuin Kustaa Vaasan aikana ennen muinoin. Tämä oli paljon yhtenä vuonna tehtyä Savonmaan hyväksi. Kun lisäksi muistamme, että samaan aikaan Sprengtporten järjesti mainion Savon brigadin, perusti Brahelinnassa sotakoulunsa upseeristoa varten, taivutti Karjalan asukkaat asettamaan uutta jääkäri-väestöä ja edellä kaiken osasi kaikkien sydämmiin, sekä ylhäisten että alhaisten, puhaltaa innokasta isänmaallista henkeä, — silloin saatamme ymmärtää, mikä uusi elämä oli alkanut näille rajaseuduille ja niiden asukkaille.
Kesän-aikana oli vilkasta liikettä Brahelinnassa ja sen tienoilla. Brigadin osastot ko'ottiin, harjoitettiin uusiin sota-liikkeisin, opetettiin lennättämään tussarin luotia, levittämään jääkäri-linjaa, rynnäköitä tekemään kallioin ja rämeiden välitse. Nuoret upseerit oppivat karttojen tekemistä, saivat tutustua rajaseutujen polkuihin ja portaisin, saivat harjaantua itse sotatieteen kaikkiin haaroihin. Palkintona oli rakkaan opettajan mielihyvä. Ken parhaiten edistyi, se joskus talvis-aikana sai seurata Sprengtporten'in kanssa Tukholman iloiseen hoviin, oppimaan hienompia tapoja, kuin mitä Savossa oli nähty.