Että Plinion Thule tässä on toinen paikka kuin Pytheaan Thule, olen jo ennen koettanut osoittaa; sillä Nerigon on todennäköisesti Norja. Skandia ja Skandinavia taas ovat yksi sana (Skandin-avi = Skandin-ey, s.o. Skandin-saari) ja tarkoittaa epäilemättä eteläistä Ruotsia, jossa Skaanin eli Skånen maakunnan nimi vielä selvästi on siitä jäänös.[274] Tässä saaressa mainitsee Plinio löytyvän erästä kummallista eläintä, "jota ei tän-puolisessa maailmassa koskaan ole nähty, vaikka paljon puhuttu, nimeltä: Achlis, joka on jotenkin hirven näköinen, mutta kinttu-jäseniä vailla, niin että se ei voi maata, vaan nukkuu nojaantuneena puuta vasten, jonka poikki-leikkaamalla sitä pidetäänkin; sillä muuten se on varsin kerkeä." Tähän tarulliseen juttuun hän vielä lisää, että mainitulla eläimellä on ylen suuri ylinen huuli, jonka tähden se syödessä kulkee takaperin, ett'ei kompastuisi huuleensa eteenpäin käyden.[275]

Mitä taas Plinion mainitsema Eningia eli Epigia lienee, on vaikea sanoa; sillä liian rohkea on lukea tämä nimi Feningiaksi ja arvata se Suomalaisten maaksi, kuten tavallisesti tehdään. Sanoista arvaten oli Eningiakin saari samatekkuin Skandinavia; mutta seuraava lause, että muka nämä paikat ulottuivat Weikselille asti, näyttää taas vievän meidät mannermaalle. Niistä kansoista, jotka itäpuolella Weikseliä mainitaan, ovat Sarmatat ja Venedit Slavilaisia; Skirit taas, jotka vasta tavataan Kansain-vaelluksessa, useimmiten Hunnien seurassa, ovat tietymätöntä sukua [276], ja Hirrit eivät missään muualla tule näkyviin.[277] Nimet Cylipenus (Kylipenus)[278] ja Latris eivät taivu mihinkään tydyttäväiseen selitykseen.

Niinkuin näemme, oli Plinio haalinut tietojansa kaikenmoisista lähteistä ja sovittanut ne kokoon tarkemmin tutkimatta. Tapaamme siis hänen teoksessaan vanhaa ja uutta sekasin, eikä ole helppo eroittaa, mihin milloinkin on luottamista. Päin-vastoin taas Tacito on varsinainen tutkija, joka jättää vanhat tarut siksensä ja itse kokee ko'ota kaikki luotettavat tiedot, mitkä hänen aikanansa tarjona olivat. Senpä tähden hänen kirjansa "Germanian maasta ja kansoista" onkin mitä arvollisimpia teoksia muinaisuuden maatieteelle. Luonnollista kuitenkin on, että hänen tietonsa ovat luotettavimmat Reini-virran lähistöistä, mutta epävakaisemmat, jota edemmäksi kertomus siirtyy pohjaan ja koilliseen; ja paha onnemme on, että juuri tämä epävakaisempi ala vaatii tarkastustamme.

Merkittävää on, ett'ei Tacito ollenkaan mainitse nimeä: "Skandinavia", eikä luoteisessa Germaniassa mene Kimbrien asunsioja edemmäksi,[279] vaan vasta yhdessä jaksossa Weikseli-seutujen kanssa — Weikseliä ei kuitenkaan nimitä — tulee puhumaan Ruotsin maasta ja kansoista.[280] Hänen järjestyksensä on seuraava: Markomannien takapuolella (s.t.s. pohjois-puolella nyk. Böhminmaata) on useita pienempiä kansoja, joiden perästä, pohjaan mennessä, seuraa Lygein kansa, ja sitten vielä pohjempana Gothonit, nähtävästi sama kansa kuin Pytheaan Guttonit ja myöhemmän aian Göthiläiset. Gothonien yläpuolella, valtameren rannalla ovat Rugit ja Lemovit[281] — kaikki Germanilaista sukuperää. Sitten muka seuraa Svionien valtiot, itse valtameressä, ja niiden on mahtavuus sekä miehissä ja aseissa että laivastoissakin.[282] — Että nämät "Suiones" ovat Svealaiset eli Ruotsin asukkaat, ei lie epäilemistä. Toiselle puolen Suionien kansaa asettaa Tacito toisen meren, joka on muka sitkeä ja melkein liikkumaton, ja johon maailma loppuu; hän juttelee myös, kuinka "aurinko siellä laskultansa kestää nousulle saakka niin kirkkaana, että se tähdet himmentää", ja kuinka, "kuten muka luulo lisäilee, silloin kuuluu sointo ja näkyy jumalien muotoja säteilevine päinensä".[283] Toisessa paikassa hän kuitenkin lausuu: "Svionien jatkona ovat Sitonien kansat, jotka ovat edellisten kaltaisia sillä ainoalla eroituksella, että heitä vaimo hallitsee".[284] Näyttääpä siis ikäänkuin Svionit eivät olisi olleetkaan maailman äärimpänä kansana, vaan heidänkin pohjois-puolella vielä asunut Sitonit eli Sitonien kansat, ja vasta Sitonien takana olisi ollut tuo sitkeä eli juoksettunut meri. Taciton Sitonit ovat arvattavasti Skandinavian Suomen-sukuiset asukkaat, ja nimi tulee kentiesi sanasta Seida, Seidr (hiite), merkiten: taika-miehiä, Hiiden kansaa.[285] Merkillistä on, että tässä meitä jo kohtaapi juttu eräästä vaimo-vallasta, se sama juttu, minkä Adam Bremeniläinen tuhannen vuotta myöhemmin toisessa muodossa uudistaa.[286] Tämä ei voi olla kokonaan satunnaista, vaan näyttääpä ikäänkuin nimi "Qvenland" (Kainunmaa, Naisten maa, terra feminarum; — Skandinavian kielissä: qven nainen, nyk. Engl. kielessä: queen nais-kuningas) olisi jo Taciton aikana ollut tuttu Skandinavian Germanilaisille kansoille.

Svioneista Taciton kertomus taas palaa Itämeren kaakkoiselle rannikolle, ja arvata sopii, että tänne juuri kävikin Skandinavilaisten tavallinen tie mannermaalle. Tässä hän mainitsee Aestyien kansat, joiden tavat ovat Germanilaisia, mutta kieli muka lähisempi Britannian kielelle.[287] He palvelevat jumalien emää ja kantelevat metsä-karjun kuvia suojeluksekseen. Aseiksi harvoin käyttävät rautaa, useammin seipäitä. Maanviljelyksessä ovat ahkerammat kuin Germanilaiset yleensä. Sen ohessa ovat ainoat, jotka merikullan hakevat meren kariloista ja rannoista, ja nimittävät sen "glesum."

Tämä kertomus selvästi osoittaa, että puheen-alaiset Aestyit asuivat merikullan rannikolla itäpuolella Weikselin suita, ja samalla alalla tapaamme nyt monta vuosisataa perätysten saman-nimistä kansaa. Se on nämä "Asetit", pitkin Germanilais-valtameren pisintä rannikkoa, jotka Jornandes mainitsee Göthiläis-kuninkaan Ermanarikin alamaisina 4:nnellä vuosisadalla, sanoen heidät erinomaisen rauhalliseksi kansakunnaksi;[288] — vieläpä samat "Hæstit", jotka 5:nnellä vuosisadalla lähettivät merikultaa lahjaksi Theodoriki Suurelle Italiaan.[289] 9:nnellä vuosisadalla ovat vielä varsia samalla paikalla. Einhard, Kaarlo Suuren elämä-kertoja, mainitsee Itämeren etelä-rannikolla Slavilaisten jälkeen Aistitkin,[290] ja vielä tarkemmin osoittaa Wulfstan heidän asun-siojansa. "Weikseli [Visle] — hän sanoo — on hyvin iso joki, joka kulkee Witlannin ja Vendien maan [Veonodland] ohitse, ja Witlanti kuuluu Esteille [belimpedh to Estum]; mutta Weikseli tulee Vendien maasta ja purkauu Est-mereen [Estmere; nyk. Frische Haff] — — Tuo Estien maa [Eastland] on varsin suuri ja siinä on varsin monta kaupunkia ja joka kaupungissa kuningas, ja siellä saadaan paljon hunajaa ja kaloja. Kuningas ja rikkahimmat miehet juovat hevos-maitoa, ja varattomat sekä orjat juovat mettä. Siinä on paljon sotaa heillä." — — [291]

Jos nyt tuskin käynee kieltää, että Taciton Aestyit ovat samaa kuin Wulfstanin Estit, niin voidaan myöskin jotenkin vakaasti päättää, että Taciton Aestyit eivät ole sovitettavat nyky-aian Estiläisiin eli Virolaisiin, vaan kuuluivat Littuan sukuun, joka myöhemmin Preussilais-nimellä tulee näkyviin samalla alalla. Itse nimi Aestyit, Aistit, Estit eli Eastit on nähtävästi Germanilaisten antama eikä merkinne muuta kuin: Itämaalaiset, jotta sitä helposti sopi muuttaa Wirolaisiin, kun nämä tulivat Germanilaisille kansoille tutuiksi. Että muka heidän kielensä olisi vivahtanut Britannian keltalaiseen puheesen, ei ole otettava niin tarkalleen, vaan osoittanee ainoastaan eroitusta Germanian kielistä. Sitä vastoin lienee se erehdystä, kun Tacito sanoo heidän antaneen merikullalle nimen: glesum; sillä tämä sana on Germanilainen (glas, lasi), ja Plinion todistuksen mukaan juuri Germanilaiset sen nimen käyttivätkin.[292]

Mutta jos Taciton Aestyit eivät nä'y Suomen-sukua olleen, niin sama kirjaniekka kuitenkin samoilla lähistöillä mainitsee toisen kansakunnan, jonka nimi "Fenni" ei salli meidän epäillä, että siinä Suomen-sukuisuus kohtaa. Nämä Fenninsä asettaa Tacito Germanian itäiselle äärelle, yhtehen jaksoon Peukinien eli Bastarnaen ja Venetien (Venedien, Vendien) kanssa. Niinkuin muista lähteistä tiedämme, asuivat Bastarnat eli Peukinit Tonavan suista pohjaseen pitkin Karpati-vuorten koillista kylkeä.[293] Mitä heidän ja Fennien välillä oli metsää ja vuorta, se kaikki muka Venetien alana, jossa kuleksivat rosvo-retkillään.[294] Tämän mukaan siis Fennit asuisivat Venetien pohjoispuolella, mutta tarkemmin ei Tacito määrää heidän asunpaikkojaan. Heidän tapojaan hän kertoo seuraavilla sanoilla: "Fenneillä kummallinen raakuus, rietas köyhyys: ei aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruuaksi ruoho, vaatteeksi vuotia, makuu-siaksi maa. Ainoa turva nuolissa, jotka he raudan puutteesta luilla teroittavat. Ja sama metsänkäynti on sekä miesten että vaimojenkin elatus-keinona; sillä nämä seuraavat muassa kuleksimassa ja ottavat osansa saaliista. Eikä ole pisku-lapsilla muuta pako-paikkaa petojen ja rajuilmain alta, kuin että heitä peitetään johonkuhun oksien kyhäykseen. Siihen nuorukaiset palajavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta sepä on heistä onnellisempaa, kuin vaivalloisesti viljellä maata, rakennella huoneita ja käydä tavarain-kauppaa toivon ja pelon alaisina. Turvissa ihmisiä vaataan, turvissa jumaliakin vastaan, ovat saavuttaneet kaikkein vaikeimman asian, ett'ei heillä ole mieliteonkaan tarvetta." — Tähän loppuu Taciton kirja Germaniasta. Hän ainoastaan lisäilee, että mitä muuta jutellaan — kansoista, joilla muka on ihmisten kasvot mutta petojen vartalot ja jäsenet —, se jo kaikki on tarullista ja epä-tietoista. Näkyyhän siis selvästi, hänen lukevansa nuo edelliset lauseensa Fenneistä niiden luotettavien tietojen luokkaan, jotka hän itse oli tutkistellen kerännyt.[295]

Ei lie tarpeellista toteen näyttää, että nämä Fennit, joiden tilaa sivistyksen alimmaisella portaalla historioitsija niin elävillä väreillä kuvailee, eivät ole olleet Kalevalan kansaa, vaikka epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin Lappalaiset ja Suomalaisetkin. Tätä sukulaisuutta ei tosin todista mikään muu kuin itse nimitys: "Fenni"; mutta semmoinen nimi ei voi olla satunnaista. Olen jo maininnut arvelevani, että sanan alkuperä on etsittävä Keltalaisten kielestä, josta Germanilaiset lienevät sen lainanneet, nimittääksensä sillä Suomensukuisia kansoja. Se vilkas Germanilainen kansanliike, joka näkyy kuohuneen Skandinavian ja Weikselin välillä, on meille vakuudeksi siitä, että samaa sukua oli, jota milloin Skandinaviassa milloin Weikselin varrella mainittiin yhdellä Finniläis-nimellä. Merkittävää on, että se ensi kerran meitä kohtaapi Itämeren kaakkoispuolella, missä emme juuri odottaisi sitä löytävämme. Ja kuitenkaan ei lie syytä tässä kohden epäillä Taciton tarkkuutta, varsinkin koska toinen kirjaniekka vähäistä myöhemmin vahvistaa Romalaisen historioitsijan ilmoitusta.

Keisarien Antonino Pion ja Marko Aurelion hallitessa eli Aleksandriassa eräs oppinut Kreikkalainen, Ptolemaio, joka otti sovittaaksensa täydelliseksi kartaksi kaikki ne maatieteelliset nimet, mitkä siihen aikaan olivat tutuiksi tulleet. Hänen teoksensa siis sisältää paljoa enemmän ja paljoa määrällisempiä tietoja, kuin mikään muu vanhan aian historiallinen tai maatieteellinen kirja; josta syystä sitä onkin pidetty ikäänkuin muinaisen maatieteen raamattuna. Mutta juuri hänen tietojensa täydellisyys antaa meidän arvata, etteivät kaikin paikoin ole niin täydellisen luotettavia, ja todella löytyykin selviä esimerkkiä, kuinka hän toisinaan on kummallisesti erehtynyt.[296] Hänen pää-tarkoituksensa on nähtävästi ollut täyttää karttansa miten paraiten ymmärsi, ja tämän sioitustoimen hän epäilemättä lienee tehnyt jotenkin mielivaltaisesti, varsinkin kaukaisemmilla aloilla. Mutta kun mieleemme juohtuu, että Romalaiset juuri vähäistä ennen olivat valloittaneet Dakian, s.t.s. koko sen avaran alan, joka ulottui alisen Tonava-virran ja Karpati-vuorten välillä, sopiihan arvata, että Ptolemaion tiedot Weikselin seuduista olivat tavallista tarkemmat. Kun nyt tässä taas löydämme Taciton mainitsemat "Fenni", vieläpä tarkemmassa sanan-muodossa (Φίννοι) kuin mitä Tacito oli käyttänyt, niin semmoinen tieto nähtävästi ansaitsee tarkastusta. Katsahtakaamme, mitä asemaa heille Ptolemaio antaa.