Vaikka nyt Kiinalaisten kertomukset Hiungnu-kansan elämän-laadusta ovat melkein yhtäläiset, on kuitenkin muistaminen, että sama kuva sopii yhtä-hyvin kaikkiin Keski-Aasian paimen-kansoihin, olkoot mitä sukua ja syntyä tahansa, eikä siis voi antaa luotettavaa osviittaa Hunnien sukuperään.

Vielä vähemmän tolkkua tulee Hunnien ulkomuodosta; sillä tämä enemmän osoitti suunnatonta raakuutta kuin mitään varsinaista suvunmerkkiä, ja on nähtävästi Eurooppalaisten kauhistuneessa kuvituksessa karttunut yli oikean määränsä. Se oli ensi kerta kuin Euroopan sivistyneet ja sivistymättömät kansat saivat silmän alle nämä Keski-Aasian julmat parvet, ja kertomuksetkin tästä syystä enemmän kuvaavat heidän omaa hämmestystään kuin Hunnien oikeata muotoa.[375] Että Hunneilla oli tumma, mustalle vivahtava iho,[376] ei ainakaan anna arvata Turkin sukua. Ylipäänsä heidän koko muotonsa kaikkien enintä tulee Mongolilaisiin, mutta tässä kohden on merkillinen seikka otettava lukuun: pään ja kasvojen omituinen kaava ei ollut heillä luontoperäinen, vaan keinollisella tavalla mukailtu. Katselkaamme mitä sen-aikaiset kirjaniekat sanovat asiasta.

"Jo vastasyntyneissä lapsissa", kertoilee Ammiano, "uurtavat syvästi kasvot veitsellä, jotta rypistyneet arvet kadottaisivat parta-karvain oraita; silläpä ovatkin vanhalla iällä parrattomat, sulottomat, niinkuin eunukit. Kaikilla on jäntevät, tukevat jäsenet ja vahvat niskat, sekä suunnattomat, köyreät varret, niin että heidät luulisi kaksijalkaisiksi pedoiksi taikka semmoisiksi puiseviksi veistokuviksi, joilla siltojen käsipuita koristellaan".[377] — Samaa poskien uurtamista mainitsee Jornandeskin, lisäten että heidän kamala muotokin jo ajoi viholliset pakoon; olivat muka hirmuisen mustat ja naama heillä niinkuin joku hutun möhkäle, jossa silmien siassa oli kaksi pilkkua.[378] Muutoin hän sanoo heidät lyhyt-vartisiksi mutta notkeiksi, leveillä hartioilla ja tukevilla niskoilla, jotka he aina ylpeästi nostivat.

Vielä tärkeämpiä selityksiä antaa Sidonio Apollinari runomuksessaan keisari Anthemion kunniaksi, joka kerran muka oli saanut jommoisen voiton Hunneista. "Itse lapsetkin", hän sanoo, "ovat hirveät katsella. Pää niinkuin ympyriäinen tonkka kapenee ylöspäin. Otsan alla on näköä varten kaksi luolaa, missä ei nä'y silmiä ensinkään; sillä nämä ovat paenneet aivoihin saakka ja saavat töin-tuskin tiukan valon; — ummessa eivät kuitenkaan ole nämä kiiltävät pilkut syvissä kaivoissaan, vaan tekevät kyllä suurtenkin silmäin virkaa, tarkastaen ahtaista solistansa ulos avaralle. Ja etteivät, niinkuin kaksi pukamaa puhkaisisi poskipäitä, kääritään lapsen kasvoja nauhoilla, jotka litistävät hennot sieraimet, jotta kypärit paremmin päähän sopivat. Näinpä äidit itse rakkaudesta rumentavat nuo sotaan syntyneet sikiönsä; sillä poskien avara ala tulee leveämmäksi, kun nenä väliltä katoaa. Mutta muutoin ovat miehet pulskeat, leveä-rintaiset, vahvahartiaiset ja suikeat kupeiltansa. Jalkamies ei ole tosin varreltansa pitkä, mutta ratsu-miehenä hän jo näyttää kookkaalta, istuen niin kiinteänä hevosen selässä, että luulisit hevosen ja miehen yhdessä syntyneeksi".[379]

Näemme tästä selvästi, että Hunnilaisten heikko parta, suipukka pää ja litteä nenä,[380], — nämä tuntomerkit, jotka osoittaisivat Mongolilaista suku-perää —, olivat ehdollisilla keinoilla saavutetut eikä syntyperäisiä. Hyvin todennäköistä on, mitä Amedée Thierry arvelee, että Mongolit joskus olivat olleet Hunnien valtiaina ja silloin heissä vaikuttaneet senlaisen käsityksen uroollisesta kauneudesta ja suurisukuisesta ulkomuodosta, minkä Hunnien vaimot sitten koettivat lapsissansa suunnitella.[381] Että Hunnit itsekin olisivat Mongolaisia olleet, ei todella voi tulla kysymykseenkään; sillä Mongolilaisuus seisoo vielä taempana Aasian itäisimmillä aloilla, odottamassa vuoroansa.[382] Ainoastaan Turkkilaisuus ja Suomalaisuus voivat tässä ehdolle tulla, ja uudemmat tutkijat ovat jakaantuneet, mitkä millenkin puolelle. Että tavat ja ulkomuoto eivät tässä kohden paljon jäljille auta, on lukija jo saattanut huomata. Kuitenkin jo ulkomuoto osaltansa on puhunut Turkkilaisuutta vastaan, ja Hunnien Suomen-sukuisuus tulee varmaksi, jos tutkitaan, mitä muita teko-asioita löytynee aineen selitykseksi.

Jos kirjaniekat olisivat antaneet yhtä laveita selityksiä Hunnien kielestä kuin heidän ulkomuodostaan ja tavoistansa, emme tosin tarvitsisi parempaa osviittaa heidän kansallisuuteensa. Mutta tässä kohden olivat Romalaiset aina erinomaisen vähä-tietoisia. "Mutka-puheiset ja epä-selvät",[383] sanoo Ammiano, joka kuitenkin ainoastaan tulkkien kautta lienee heitä puhutellut. Parempaa selkoa ei anna muutkaan. Jornandes, kuten jo nä'imme, näyttää kutsuvan heidän puheensa "joksikuksi ihmiskielen haahmoksi", ja eräs Gallialainen runoilija mainitsee "murtunutta uhkauksen-murinaa ja julmia katkonaisia ääniä".[384] Varsinaisia Hunnilaisia sanoja ei ole säilynyt kuin muutamat harvat, ja nekään eivät anna luotettavaa selkoa. Kun Prisko v. 448 teki matkansa Attilan ty'ö, hän mainitsee, että Romalaisille tarjottiin Hunnien maassa viinin siasta erästä juomaa, joka maan kielellä kutsuttiin "medos"; tämä sana on nähtävästi Germanilainen Meth, Suomen Mesi (mete) ja löytyy Kreikankin kielessä: μέθυ. Toinen juoma, tehty ohra-maltaista ja siis oluen kaltainen, nimitettiin muka barbarien kielessä "kamos"; siihen on tahdottu verrata Tatarilaisten "kumiss", joka kuitenkin on jotain toista, nimittäin hapannutta tamman maitoa.[385] Muistaman pitää, kuinka helposti semmoiset nimet itse asian kanssa siirtyvät kansasta kansaan. — Ne peijais-pidot, jotka tehtiin Attilan haudan päällä, kutsuttiin Hunnien kielellä: "strava"; niin Jornandes juttelee.[386] Sanan syntyperää selittäkööt kielitutkijat, mutta mainita täytyy, että se jo sointonsa tähden ei voi olla Turkkilainen. Sama kirjoittaja myös mainitsee, että Hunnit, kun he Attilan kuoleman jälkeen ajettiin Dnieperin seuduille, nimittivät tämän virran "Hunnivar".[387] Sanan merkitystä hän ei ole muistanut ilmoittaa; mutta mieleen johtaa kohta Unkarilainen sana: var (nimissä Temesvar, Hungvar) linnoitus, varustus.

Sitä vastoin löytyy joku isompi luku Hunnilaisia miehen-nimiä, ja vaikka niiden merkitys on tuntematon, saattaa kuitenkin niiden paljas sointokin olla tutkimukselle avuksi. Klaproth'in lause on tässä kohden päättäväinen. "Enin osa näistä nimistä", hän sanoo, "ovat semmoisia, joita ei mikään Turkkilainen voi saada lausutuksi yhteen-sattuvien kerakeiden tähden, joiden välillä ei mitään äänikettä ole; samasta syystä nämä nimet eivät myöskään voi olla Mongolilaisia".[388] Sen ohessa tämä mainio tutkija koettaa osoittaa, että useat niistä käypi selittää Unkarin kielestä,[389] josta seikasta päättää, että Unkarilaiset ja Hunnit ovat samaa heimoa ja jälkimäisetkin siis Suomen-sukua. Minun mielestäni ei tätä todistusta vastaan käy mitään arvollista vasta-syytä tehdä, jos kohta suotavaa olisi, että meille selvempiä muistomerkkiä Hunnien kielestä olisi säilynyt. Mutta tämän kansan Suomensukuisuutta luulen voivani muullakin todistuksella vahvistaa, jos vien lukijat vähää edemmäksi aian-vaiheisin, tarkastamaan niitä kansoja, jotka ilmaantuvat Hunnien jatkona ja perillisinä.

Niinkuin jo ylempänä olen maininnut, oli Hunnien tulo ensimäinen laine siinä kansain-tulvassa, joka nyt viisi-sataa vuotta kuohui Wolgan seuduilta Tonavaan päin. Hunnien perästä tulivat Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Magyarit eli Unkarilaiset, ja samalla aikaa tapaamme itse Wolgan varrella kaksi valtakuntaa: Bulgarien ja Katsarien, jotka milloin milläkin tavalla vaikuttivat tähän liikkeesen. Jos nyt käypi todistaa, että muutamat näistä kansoista selvästi olivat Suomen-sukua, ja toiselta puolen että Hunnien kansa on ollut niiden heimoa, niin seuraa selvänä päätöksenä, että myös Hunnitkin ovat Suomensukua. Näin kiertämällä päästään kumminkin perille, vaikka tie on pidempi ja vaivaloisempi.

Mutta tälläkin tiellä kohtaa vastuksia, jotka hämmentävät tutkimuksen ja helposti viettelevät harhaan. Pahimpia vastuksia on se epä-vakainen merkitys, jolla muutamia kansannimiä käytettiin sen aian historiallisissa kirjoissa. Samatekkuin Skythaen nimi kauan aikaa oli käytetty kaikista eri-sukuisista kansoista, jotka perätysten tai rinnatusten vallitsivat sillä alalla, minkä Herodotonaikaiset Skythat olivat pitäneet, niin nytkin Hunnien valta oli jättänyt nimensä kaikille niille kansoille, jotka seurasivat heidän jälkiään. Niinpä Byzantiolaiset käyttivät tämän nimen Edgareista, Avareista, vihdoin Unkarilaisistakin, vieläpä levittivät sen Turkkilaisiin saakka, joiden valta oli asettunut Kaspian meren itä-puolelle.[390] Mutta samalla kuin näiden Turkkilaisten nimi alkoi kuulusaksi tulla, se myöskin pian levisi länteen päin käsittämään muita, jopa vierassukuisia kansakuntia. Arapialaiset kirjaniekat, ja heitä ennen nähtävästi Persialaisetkin, nimittivät Turkkilaisiksi pohjaiset kansat yleensä, samatenkuin vanhat Kreikkalaiset olivat ne Skythoiksi nimittäneet.[391] Tämä tapa tarttui Byzantiolaisiinkin, ja niin nämä kutsuvat ei ainoastaan Katsareja vaan myös Unkarilaisetkin Turkkilaisiksi.[392] Tämä kummallinen seka-sotku käskee tutkijan olla varoillansa. Yhtä vähän kuin sopii tehdä Unkarin kansa Turkkilaisiksi, yhtä vähän käypi suorastaan päättää Hunnien heimolaisiksi kaikki ne kansakunnat, mitkä tuolloin tällöin sillä nimellä mainitaan, taikka siirtää Turkin sukuun kaikki ne, mitkä Arapialaiset niin nimittävät.

Näiden kansojen joukossa on ainoastaan yksi, jonka oikeasta syntyperästä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Tämä kansakunta on Unkarilaiset, jotka uuden aian kielitutkinto selvästi asettaa Suomen-suvun luokkaan. Jos nyt saisimme näiden Unkarilaisten omiin muinais-taruihin luottaa, niin Hunni ja Unkari ei olisi kuin kaksi oksaa yhdestä emä-puusta, Attilan valta ei olisi kuin ensimäinen aikakausi Unkarin kansan historiassa, ja 9:nnen vuosis. Magyarit olisivat Attilan käskystä tulleet perimään takasin sen valtakunnan, minkä hän jo 5:nnellä vuosisadalla oli hallinnut.[393] Nyt on kysymys, onko tämä taru alkuperäinen ja jo Magyarien tulon aikana heillä löytynyt, vai onko se vasta tulon jälkeen omistettu Pannoniasta ja lähisiltä mailta, missä Attilan ja Hunnien muisto eli tuoreena runoissa ja tarinoissa. Edellinen ehto ei ole mahdoton, mutta kumminkin epävakainen. Yhtä luonnolliseksi käypi ajatella, että nämä vasta tulleet Magyarit tahtoivat liittää Attilan mainion nimen omiin muistoihinsa ja sillä tavoin perustaa oikeutensa valloitettuun maahan. Tästäpä siis seuraa, että Unkarin muinais-tarut, jos kohta puolustavatkin Hunnien Suomen-sukuisuutta, eivät ainakaan kelpaa historialliseksi todistukseksi.