VIKLUND. Etkö ymmärrä? Etkö tunne, kuinka tämä kaikki on hurmaavan kaunista ja kaihomielistä. Katso, tuolla ruskottaa aamun nousu. Meri on kuin punaista verta ja luodot kaukana hohtavat kuparilta. Eikö tämä saa sydäntä sykkimään kovemmin ja lämpimämmin kuin mantereen kurjat maisemat ahtaine metsäseinineen, jotka painavat mieltä kuin raskas painajainen? Minusta tämä kaikki on täynnä suurta rakkautta, suurta hillitsemätöntä intohimoa. Annikki, Annikki...
(Annikki koettaa irtautua hänestä.)
Annikki et saa mennä käsistäni. Minä tahdon olla sinua aivan lähellä, pitää kättäni sinun ympärilläsi ja katsoa kauvas merelle ja ajatella ja tuntea...
ANNIKKI. Minua alkaa niin pelottaa. Päästäkää minut!
VIKLUND. En, tuhat kertaa en. Kun olen sinut tähän saanut, taistelen sinusta vaikka koko maailman kanssa, sinä luonnon raikas lapsi. Olet kuin Aino kivellä, vaikka minä en olekkaan mikään vanha Väinämöinen.
(Kuiskaa.)
Annikki, minä rakastan sinua enemmän, kuin koskaan ennen olen ketään rakastanut. Kaikki entisyys on kalpea ja kylmä tämän rinnalla. Tämä on minun kesäinen satuni, minun kesäyönunelmani...
ANNIKKI. Puhutteko totta?
VIKLUND. Miten voit sitä epäillä. Totta, totta, niin totta kuin sydämeni nyt sykkii kovemmin kuin koskaan ennen.
(Suutelee Annikkia.)