(Alkaa pukea öljynuttua päälleen.)
Minä, minä annan hänen kuolla. Minä olen kova. Miksi minä tämän nutun puen päälleni, ikäänkuin olisin menossa heitä pelastamaan ...? ... ja niinkuin he huolisivat minusta pelastajakseen? Annikki... Annikki... Sinä olet minulle liian rakas. Ehkä et vielä ole mitään rikkonut! Ehkä olet vielä yhtä puhdas kuin lapsena. Ehkä kuolet avutta ja syyttömänä. Hyvä Jumala! Ehkä et olekaan minua pettänyt. Annikki, minä pelastan sinut, minä pelastan sinut vaikka oman henkeni uhalla...
(Rientää ulos.)
(Esirippu.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Kalastajatupa. Seinillä siistit paperit ja akkunoissa valkeat uutimet. Perällä ulkoa tuova ovi, oikealla kamariin vievä ovi. Vasemmassa nurkassa suuri leivinuuni, seinällä sanomalehtikimppu ja suuri seinäkello. Oikealla pöytä ja ruokakaappi. Valaistus himmeä, sillä ulkona sataa tihuttaa.
LEENA (Lukee virsikirjaa.) Sinun turviis suuri ja pyhä Jumala nyt pakenemme, sinä kun olet meitä läsnä ja voit tuulen asettaa tyyneksi; sillä sinulle täytyy meren ja kaikkein luotuin olla kuuliaiset. Sentähden me Sinua nöyrästi avuksi huudamme: Herra vapahda meitä, ettemme hukkuisi; älä rankaise meitä vihassas äläkä kurita meitä hirmuisuudessas.
EEVASTIINA (Katsoo ovelta.) Mitä Leena nyt lukee?
LEENA. Luen rukousta myrskyn tullessa. Eihän siitä nyt enään ole apua, kun myrsky on vienyt ainoan poikani, mutta se lohduttaa kuitenkin. On niin vaikea olla. Olin aina luullut, että vanhoilla päivilläni pääsen rauhaan, ettei enään tarvitse rajuilmoilla merellä väristä ja kiskoa raskaita verkkoja. Nyt on kaikki mennyt. Eerosta ei enään ole minulle apua. Hän on nyt isävainajansa luona meren pohjassa. —