EEVASTIINA. Ei minun tietääkseni. Kun joskus puhun Annikille hänestä, suuttuu tyttö ja purskahtaa lopuksi itkemään. Toisen kerran taas hän ilostuu, kun kuulee maalarin nimeä mainittavan. Mutta ei se ole oikein luonnollista iloa. Se on liian hurjaa siksi. Annikki ei ole sama kuin ennen.
LEENA. Vai ei ole sama kuin ennen. Ehkä...
EEVASTIINA. Mitä ehkä?
LEENA. Ei mitään. Muuten vaan.
EEVASTIINA. Hyvä Jumala, luuleeko Leena, että...
(Purskahtaa hurjaan itkuun.)
En ole itse uskaltanut sitä ajatella. Se ajatus olisi ollut niin kauhea. Kun joskus olen alkanut jotain epäillä, olen karkoittanut ne ajatukset, sillä ne tappaisivat minut. Minulla on ollut niin paljon suruja, että en enään tahdo ajatella mitään, mutta eihän sekään tahdo onnistua.
LEENA. Mitä miehesi sanoo?
EEVASTIINA. Miehenikö? Hän ei sano sanaakaan. Kyllä näen, että hänkin kärsii, mutta hän on aina samallainen, ei rohkene sanoa mitään.
LEENA. Entä Matti?