HELKA.
Näytti?
AINIKKI.
Näin kuni venettä kaksi.
HELKA.
Valehia vaahdon taasen.
AINIKKI. Eipäs, selvästi erotin kaksi laivaa lainehilla, toinen kuin kotoinen pursi, toinen liiaksi komea.
HELKA. Pilvi piirsi taivon kantta, lokki laineilla välähti.
AINIKKI. Oi, emoni, kolme on jo vuosi kiertänyt ratoa lähdennästä viljon veion: Ukkoa rukoile, äiti, että tois hänet takaisin!
HELKA. Oon kysellyt metsän puilta, meren usmilta udellut, tien ohelta, taivon kuulta, päivän nousevan täheltä; ylitse yheksän meren, yli korven kymmenennen, hänt' olen etsinyt, hakenut, jalkani kivihin käynyt, haudellut haluvesillä; en tavannut etsittävätä, liekö kuollut kuopukseni…? Kaari, seinällä korea, viikon jo leutona lepäsit, tokko iskenet ikänä, suihkuttanet sulkanuolta linnun lentävän povehen? Otso rauhassa pesivi pelloillamme, niituillamme, kaaren kantaja ajavi Kalman hirven hiihtomaita.
AINIKKI. Oi, hyvä, hyvä emoni, varmaan hän tullevi kotihin, saapuvi emon sylihin, rikkahana, rakkahana, vierellänsä neiti nuori.
HELKA. Enempi kuin aurinkoa, enempi elämätäni, häntä lemmin; jos minulle sydän on kylmennyt hänellä, sykkii vainen vaimollensa, — kaiken kalleimman ylitse yhäti rakastan häntä.
AINIKKI.
Suuri on sydämes lempi.