LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan). Äitiä älä herätä! Onko hän itkussa? Ilossa? Mua vielä muistaneeko? Usein kun ajattelin ma virsiänsä vienoisia, tunsin tunnetta salaista, tuskaako, katumustako, sit' en tiedä. Siskokulta! Vieläkö torua voi hän?
AINIKKI. Harmenneet on hapset äidin, kuihtunut punainen poski, silmä kirkas myös samennut, — sua hän aatteli alati. Lie hän itkussa, ilossa, sulle aina anteeks suo hän. Kuin tulit sä? Virka!
LEMMINKÄINEN. Hyvin. Kaikki kaunoiset jumalat suojaksi majan matalan! Ennätin etelän mailta, etelän narreja pakohon — he minua seurailevat. Ainikki, tahotko nähdä ihmehen? Minä ja Tiera kaiken muun rojun lisänä kumpikin nyt mutson tuomme. Mikä nainen! Kuin Mimerkki ylväs, valtava, valio, sentään ainoa, jota en viel' omaksi voittanunna. Kussa näillä hallan mailla kukat niin kultaiset rehoitti? Mistä tukka sai sen tumman, mistä silmä tulen salaisen, tenhovaisen, taikovaisen? Mut hänet rantaan ma unohdan, missä vartoo viestiäni. Ainikki — sisaren käsi anna veljes morsiolle!
(Menee.)
Neljäs kohaus.
AINIKKI. Sitten HELKA.
AINIKKI.
Lankea luminen vaippa,
peitä pettävät uneni.
Tiera jo minut unohti,
Tiera tuopi toisen vaimon!
(Äänettömyys.)
HELKA (tulee kuunnellen).
Ainikki — ken oli täällä?
AINIKKI (epäröiden).
Ilmatarko ikkunassa?
Kuulet tuulien tohua.