Toinen kohtaus.
EDELLISET, paitsi orjaa.
LEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta permantoa vasten). Sano, säiläni parahin, milloin maailman kukistan?
CHRYSEIS.
Kuinka kauniit on oranjit!
Kuinka illan kulta-vyössä
mandelpuut lemahtelevat.
LEMMINKÄINEN (miekalleen).
Kuink' on tenhoisa teräsi!
CHRYSEIS. Ilta, kunne varjos kulki? Satakielet kilvan soivat, kaste raukee, myrtit aukee — etkö niitä sä havaitse? Kussa viivyt vilpas ilta? Hautaa jo hämyhyn huolet, rauhoita jo raukat töllit.
AINIKKI (kehräten). Myrttejä ja manteleita! Taas hän hulluja horisee. Totta tunnet meidän metsän! Tuo on tuomi, tuo on kuusi, tuossa koivuinen korea, tuossa haapa, lehmus, honka…
CHRYSEIS. Outoja ovat nimesi! Kumma on nähdä ensi kerran luonnon henkihin heräävän näillä hallan, talven mailla. Kalvaat on hänellä kasvot niinkuin haamu; — mut samaten meri päilyy päivän alla, Kypron päivän!
(Ryhtyy jälleen työhönsä.)
LEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen). Sano minulle tämän jousen jännittäjä!