CHRYSEIS. Sentään sankari olet sa, aivan kuin Akilles, synkkä, murtava mustoa haveuta, myrskyn kieltä käyttelevä. Taas kuin Paris, taikamieli, lemmen leikkien kuningas. Kummallista! Kreikan urhot, Attikan sankarit soreat, joita ennen ma ihailin, kaikki heitin. Nyt ma hellin miestä pohjolan pimeän, mi minua ärsyttävi, murtavi, musertelevi — jälleen lemmellä lepyttää. (Kehrää ja huokaa.) On hän sentään liian lieto.
ANEMOTIS (porras-aidan takana).
Annetaanko audienssi?
CHRYSEIS.
Sinäkö? Sisähän astu!
ANEMOTIS (kuin edellä). Valitettavasti vaara siinä on lähellä. Onko herra miehenne kotona!
CHRYSEIS (kärsimättömästi).
Tule!
ANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa suurta rillarukkasparia). Tuon veroksi teille, muun paremman puuttehessa, nämä vanttuhut vakaiset.
CHRYSEIS.
Hupsu, talvi on lopussa.
ANEMOTIS. Lopussa? Lorua lie se. Lopussako, siksi että näen pari lintua pahaista lehtopuilla liekkumassa, ja kaksi kuloista kortta kaljun kallion kylessä! Foibos auta! Lunta löysin vast'ikään kiven kolosta, oikein oikeata lunta! Ei tule kevät ikinä tänne kuolon tanterille.
CHRYSEIS. Kuitenkin — kukapa meistä oisi aavistaa osannut, kuinka on suvi suloinen, kevätaamu armas, vieno jälkeen jään sekä pimeyden! Oi, te yöt valoisat…
ANEMOTIS (matkien). Oi, te puuskat, tuiskut pohjatuulen, sen sihinä, sen sohina sekä korpien kohina! — Kyprossa kevät on meillä.