CHRYSEIS.
Miksi voihkit?
ANEMOTIS. Mun pitäiskö ruveta runoilijaksi?
CHRYSEIS.
Ei ole tässä tarvis.
ANEMOTIS. Siispä puhun puita, heiniäkin. Ajattele pitkää, kauheata talvea, valkeaksi sivuttua hautaa, johon minut on elävältä muurattu kurjaan, savuiseen pirttiin ja annettu minulle mieheksi dromedaari, joka rakastaa minua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästään. Onneksi asuivat helleenimme muutaman tunnin matkan päässä kylässä ja siellä saimme me usein tanssia. Oi, te hymyilevät jumalat! Olisitpas nähnyt näiden karvaturkkisten pimentolaisten karhuntassuillaan koettavan matkia meidän kuorokarkeloitamme. Vihdoinkin sanottiin, että oli kevät, — ja mikä kevät! Viheriä talvi! Valoisa Manala! Lampaiden keritsemistä, lehmänkellojen kilinää, karpaloita ja koivunmahlaa; — oi, Chryseis hyvä, mitäpä olisikaan Theokritos antanut, jos olisi saanut kuvata sellaista idylliä!
CHRYSEIS. Anemotis, arvo anna rakkaudelle köyhällekin. Paljon on Suomessa suloa, vaikka onkin vallan toista.
ANEMOTIS. Sepä kaunista rakkautta, muuttaa meidät, niinkuin sankarit Aiskyloksen murhenäytelmässä, autuaitten kentiltä suoraan Tartarukseen! Tosin on sinulle rakennettu linna — laululla tietystikin — yhtä nopeasti kuin meidän runoilijamme rakentavat Olympoksen. Mutta (katsoo ympärilleen) mikä linna! Karkea kuin boiotilainen sukkeluus ja köyhä kuin spartalainen ateria! Onko sinun miehesi yhtä naurettava ja mustasukkainen kuin ennenkin?
CHRYSEIS.
Anemotis, — ei enempi!
Sua käsken ja rukoilen.
ANEMOTIS. Anteeksi, nimeni on Tuulikki, — torpparinvaimo, mutta muuten teidän korkeutenne nöyrin palvelija. Olinpa vähällä unohtaa kysyä, oliko sinulla jotakin terveisiä Kyproon.
CHRYSEIS.
Kuinka? Kyproonko?
ANEMOTIS. Meri on nyt sula, maailma avoin. Oi, Chryseis, etkö tunne poskillasi vapauden leyhkää? Medon ja helleenit purjehtivat pois tänä yönä.