Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on Minä ja vielä varmemmaksi vakuudeksi Minä Itse. Hän on tarun peikon kaltainen: hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä, voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi, irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille, jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä, joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota, on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.
Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta. Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää, unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.
Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin personallisuus. Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen, paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua, pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön. Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet tunnustamaan käsitteitä lähimmäinen ja veljenrakkaus, mutta personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä, kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.
Näin on Minä Itse kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena yksilönä, jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen olemusmuotonsa itsetietoisena personallisuutena. Tässä olemuksessa, samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä hallitsevasta minästä.
Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino. Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden, kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken täydellisyyden!
8.4.1895.
LAPSI
Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen raison d'être. Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä. Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa, ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan ylimeno elämästä elämään.
Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.
Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät, hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus. Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita. Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto. Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia, samoinkuin on myöhään kehittyneitä.