Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden molempien välillä tulee meidän tarkastaa.
Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole elämässä mitään syvempää lankeemusta kuin lapsesta nuorukaiseksi. Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin, lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!
Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.
Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka erottaa nuo molemmat. Se on mietiskely, ihmiskunnan voittamaton halu verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä. Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.
Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista vuoden muka korkeampi viisaus.
Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää. Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa, joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt, mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään, mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!
Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten päälle saadakseen olla mukana näkemässä.
Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman edestä.
8.4.1895.