Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.

Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa. Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä rakastan heitä — ja tunnen heidät.

Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme. Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla. Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen sen tuloksia nykyisyydessä?

Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää, pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää. Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota, näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli, ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa. Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.

Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset, talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut, pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus, kuvailut, hullutukset, tavat, paheet — ne ovat ne, jotka elämän lankaa kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään. Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?

Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat. Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet, intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.

Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.

Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan, maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa — ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden, avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on, että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä, joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.

Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana, toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä, että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen, uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.

11.4.1895.