RAKKAUS

Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole miestä eikä naista.

Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.

Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain jakamattomasti inhimillistä.

Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä, mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa, jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin ainakin tekemään ne vaarattomiksi.

Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään. Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa, joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki, eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty. Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.

Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja, mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna. Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä, uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.

On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään, että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa, mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna, epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen sydämmensä.

Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät caritas -sanalla merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla amor. Taivaallinen rakkaus, caritas, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa. Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas, joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren aatteen vuoksi, — ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä, jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi. Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.

Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi pitänyt antaa rakkautemme.