Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.
Saarnamiehistä tuonnempana.
Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä. Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.
31.8.1895.
SAARNAMIES
Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia. Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille, mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.
Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä. Luovuin jumaluusopista.
Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna, Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.
Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".
Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla. Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies. Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta: ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun. Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!