Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana. Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa. Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.

Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi. Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat, se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa, haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita, jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista. Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.

Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle, että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.

Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja perpetuum mobile 'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu, katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos, että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana, mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia. Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä, kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä pistetty.

Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen, mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan. Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa, ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet lämpöset aamukahvinsa kanssa.

Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja, heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä ei yhteiskunta parempaa ansaitse.

Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja, eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi. Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi. Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret, päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät koskematta.

Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian. Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää, mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita, jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.

Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.

4.11.1895.