Kiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella kahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan Jumala rangaista.
Mitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme.
AJATUS
Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään? Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa, hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa, pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi. Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä; sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja jokainen ymmärsi sen!
Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.
Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään puhtaalle paperipalaselle.
Tunsin hänet. — Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.
— Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.
— Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.
— En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.