— Etkö ole aina oma itsesi?
Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. — Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä on välittömyys.
— Mitä on välittömyys?
— Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.
— Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?
— Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.
— Ja jos et onnistu?
— Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet, mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea! Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen voittanut väkevämpäni?
— Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?
— Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista siteistä.